Verivihollinen

Meillä kaikilla on joku ihminen (tai useita), ketä vihaa ja pelkää kuollakseen. Entinen tai nykyinen koulukiusaaja, työpaikkakiusaaja, hyväksikäyttäjä, mielisairas ex-puoliso, kirvesmurhaaja tai kuka tahansa ihminen, joka on aiheuttanut tai kenen ainakin uskoo aiheuttaneen tai aiheuttavan jotain pahaa itselle. Verivihollinen.

Kun kyseinen verivihollinen sattuu näköpiiriin, minä ainakin menen paniikkiin kuin lapsi, jonka ilmapallo karkaa. (Onko kenelläkään muulla muuten traumoja tästä? Tunnen vieläkin vilunväristyksiä, kun näen lapsia, joilla on ilmapallo, koska kerran ilmapalloni karkasi ja se oli maailmanloppu.) Kehoni ja mieleni unohtavat, että olen aikuinen ja kypsä, ja menevät taistele tai pakene -tilaan. Aistini terävöityvät. Minulle kehittyy pimeännäkö, x-ray-katse, koiran vainu ja puhvelin voimat. Olen vahva kuin supersankari, mutta etsin hädissäni pakoreittiä kuin nurkkaan ajettu marsu.

Tällaisia kohtaamisia on sattunut minulle muutamia. Reaktion laukaisevan ihmisen ei edes tarvitse olla se tietty perivihollinen – riittää kun muistuttaa häntä riittävästi. Refleksi on niin alkukantainen ja eläimellinen, että se iskee järkeä kuuntelematta. Järki tajuaa, ettei toinen ihminen todennäköisesti edes halua tehdä minulle pahaa tai jos haluaakin, tuskin tekee julkisella paikalla. Järki nostaa sormensa ja sanoo ”khröm anteeksi nyt vain”, mutta järkeä ei kuunnella. Voiko se eläimen alkukantainen vaisto tosiaan olla niin epäluotettava? Vai onko se vaan juuttunut sinne marsun tasolle?

Viimeksi tällainen kohtaaminen sattui minulle bussissa. Menin ovesta sisään ja nanosekunnin, ennen kuin istuin alas, havaitsin viholliseni silmäkulmastani. En ehtinyt enkä halunnut edes tarkistaa, oliko havaintoni oikea, koska paniikkikehoni meni lukkoon. Teeskentelin näpytteleväni kännykkää samalla, kun ajattelin ”aaaaargh perkele!” ja ”miksi juuri nyt kun minulla on kulahtaneet verkkarit?” Ennen kuin jäin pois, olin ehtinyt mielessäni valmistautua, miten puolustelisin rähjäistä olemustani, kun sitä minulta tiedusteltaisiin. Kehittelin päässäni feministisävytteisen puheen kulttuuriparadigman rikkomisesta ja naisen oikeudesta tulla nähdyksi kauniina, vaikka olisi kuinka pummin näköinen.

Miksi on niin, että kun syvästi minua satuttanut ihminen ilmestyy näköpiiriin ja koko olemukseni huutaa punaista vaaraa, suurin huolenaiheeni on tulla nähdyksi verkkareissa? Tiedän kokemuksesta, että jos minulla sattuu olemaan farkut, en ole yhtään sen tyynempi. Kun minulla on farkut, huolehdin esimerkiksi siitä, että tulen nähdyksi yksin, niin kuin se olisi maailman noloin asia.

Onko niin, että alkukantainen, ihmisiä ja muita eläimiä miljardeja vuosia suojellut taistele tai pakene -mekanismi oikeasti hälyttää: ”Varoitus! Huomio huomio! Lähistöllä on ihminen, jonka sinä et halua näkevän itseäsi verkkareissa. Toistan. Tuo ihminen tuomitsee verkkarisi. Taistele tai pakene. Nyt!”

Kun kohtaan veriviholliseni fantasioissani, olen tietysti tyyni ja rauhallinen. Olen kymmenen kiloa laihempi, varakas ja menestynyt mutta en välitä siitä. Minulla on päälläni ruskea villakangastakki, valkoinen huivi ja Tag Heuer -kello. Minulla on järkkymätön sisäinen rauha ja zen. Olen upea ja tiedän sen. Kun veriviholliseni rukoilee minulta polvillaan anteeksiantoa, armahdan hänet, koska olen zen. Fantasioissani olen yksin mutta se ei minua liikuta. Toisin sanoen haaveminä ei muistuta oikeaa minääni millään lailla, paitsi että omistan yhden valkoisen huivin, jossa on mustia kiekurakuvioita.

Tekisi tavallaan mieli viedä tämä teksti astetta pidemmälle ja pohtia tätä ilmiötä monelta eri kantilta, mutta olen tehnyt tietoisen valinnan olla tekemättä niin. Syynä on se, että haluan kokea asiat niin kuin ne koen, ja analysointi etäännyttäisi minua niistä liikaa. Alkaisin miettiä ilmiöitä yhteiskunnan tasolla ja kohta olisin ratkomassa globaaleja ongelmia. Tämä ei ole sellainen blogi. Tämä ei ole maailmanparannusblogi, vaikka sellaistakin olen miettinyt.

Tämä on itsehoitoblogi.