Outo pelko
Olen tässä blogipostauksia rustaillessani joutunut kohtaamaan vanhan tutun pelon. Olen tuntenut sen ennenkin. Se tulee aina, kun tekee jotain luovaa ja näyttää muille.
Kun olin 4-vuotias, piirsin eräänä päivänä perhejuhlissa hevosen ja auringon. Tyytyväisenä lopputulokseen menin näyttämään luomusta kaikille. Eräs sukulaiseni katsoi piirustusta ja pyysi kynää. Kynän saatuaan hän asetti sen kärjen minun piirustustani vasten ja piirsi auringolle silmät ja suun.
Tästä jäi kauheat traumat. Vannoin, etten näytä enää mitään kenellekään. Joskus harvoin into voitti pelon, mutta pienikin kritiikki muistutti traumasta ja sai vetäytymään. Äiti marmatti, että miksi kirjoitan pöytälaatikkoon, kun voisin tehdä luomuksillani jotain. Hän ei tiennytkään, miten kamalasti se auringolle piirretty naama oli minua haavoittanut. Pahinta on ehkä se, että kyseinen piirustus roikkuu edelleen mummoni asunnon seinällä, missä näen sen joka kerta, kun menen käymään. Aurinkoa on tosin tuunattu. Pyynnöstäni joku leikkasi keltaisesta paperista ympyrän ja liimasi sen piirretyn naaman päälle. Piirrettyä naamaa ei nimittäin saanut millään kumitettua. Nyt aurinko on taas kasvoton muttei kuitenkaan entisensä. Piirustus riivaa minua ja muistuttaa, että ihmiset ovat julmia.
Koen samaa silmitöntä ahdistusta, kun luen hs.fi:n tai vauva.fi:n keskustelupalstoja. Siellä on niin ilkeitä kommentteja, että Donald Trumpkin kalpenisi kauhusta. Ne saa käpertymään syvemmälle kuoreen. Kiitos vaan. Mulle on jo muutenkin tarpeeksi hankalaa olla avoin ja rehellinen ja täällä on kommentteja, jotka tuntuvat olevan kuin minulle suunnattuja ilkeyksiä. En tiedä, miten 40-vuotias yksinhuoltajaäiti Nokialta voi tietää, missä minun heikot kohtani ovat, mutta hänen kommenttinsa sai minut juuri itkemään.
Miksi aitous on niin pelottavaa? Mä ainakin kuvittelen olevani jotenkin sairas ja outo ja jos kertoisin siitä, kaikki nauraisivat eikä kukaan haluaisi olla mun kaveri. Järki sanoo, ettei se ole niin. Siksi perustin tämän bloginkin.
En tiedä miksi, mutta en halua pitää blogia mistään muusta aiheesta kuin omista heikkouksistani. En jaksa. Ei kiinnosta. Haluan näyttää, millainen olen. Haluan olla mahdollisimman avoin ja rehellinen. En aina pysty siihen, mutta yritän parhaani. Tämä aihe kuitenkin pelottaa eniten.
Onko kenelläkään muulla näin lamaannuttavaa tuomituksi ja hylätyksi tulemisen pelkoa?
Ja tiedoksi vanhemmille, kuvisopettajille ja muille, kenelle pikku taiteilijat näyttävät töitään: EI SAA KOSKEA ILMAN LUPAA!
Kun olin 4-vuotias, piirsin eräänä päivänä perhejuhlissa hevosen ja auringon. Tyytyväisenä lopputulokseen menin näyttämään luomusta kaikille. Eräs sukulaiseni katsoi piirustusta ja pyysi kynää. Kynän saatuaan hän asetti sen kärjen minun piirustustani vasten ja piirsi auringolle silmät ja suun.
Tästä jäi kauheat traumat. Vannoin, etten näytä enää mitään kenellekään. Joskus harvoin into voitti pelon, mutta pienikin kritiikki muistutti traumasta ja sai vetäytymään. Äiti marmatti, että miksi kirjoitan pöytälaatikkoon, kun voisin tehdä luomuksillani jotain. Hän ei tiennytkään, miten kamalasti se auringolle piirretty naama oli minua haavoittanut. Pahinta on ehkä se, että kyseinen piirustus roikkuu edelleen mummoni asunnon seinällä, missä näen sen joka kerta, kun menen käymään. Aurinkoa on tosin tuunattu. Pyynnöstäni joku leikkasi keltaisesta paperista ympyrän ja liimasi sen piirretyn naaman päälle. Piirrettyä naamaa ei nimittäin saanut millään kumitettua. Nyt aurinko on taas kasvoton muttei kuitenkaan entisensä. Piirustus riivaa minua ja muistuttaa, että ihmiset ovat julmia.
Koen samaa silmitöntä ahdistusta, kun luen hs.fi:n tai vauva.fi:n keskustelupalstoja. Siellä on niin ilkeitä kommentteja, että Donald Trumpkin kalpenisi kauhusta. Ne saa käpertymään syvemmälle kuoreen. Kiitos vaan. Mulle on jo muutenkin tarpeeksi hankalaa olla avoin ja rehellinen ja täällä on kommentteja, jotka tuntuvat olevan kuin minulle suunnattuja ilkeyksiä. En tiedä, miten 40-vuotias yksinhuoltajaäiti Nokialta voi tietää, missä minun heikot kohtani ovat, mutta hänen kommenttinsa sai minut juuri itkemään.
Miksi aitous on niin pelottavaa? Mä ainakin kuvittelen olevani jotenkin sairas ja outo ja jos kertoisin siitä, kaikki nauraisivat eikä kukaan haluaisi olla mun kaveri. Järki sanoo, ettei se ole niin. Siksi perustin tämän bloginkin.
En tiedä miksi, mutta en halua pitää blogia mistään muusta aiheesta kuin omista heikkouksistani. En jaksa. Ei kiinnosta. Haluan näyttää, millainen olen. Haluan olla mahdollisimman avoin ja rehellinen. En aina pysty siihen, mutta yritän parhaani. Tämä aihe kuitenkin pelottaa eniten.
Onko kenelläkään muulla näin lamaannuttavaa tuomituksi ja hylätyksi tulemisen pelkoa?
Ja tiedoksi vanhemmille, kuvisopettajille ja muille, kenelle pikku taiteilijat näyttävät töitään: EI SAA KOSKEA ILMAN LUPAA!
Kommentit
Lähetä kommentti