Todellinen vs. Epätodellinen
Nyt kun haluaisin taas lukea kirjoja, katsoa leffoja ja pyöriä muutenkin omissa ihanissa maailmoissa, vanha tuttu ongelma on palannut mieleeni ja elämääni – nimittäin kuinka yhdistää todellinen arki fiktiiviseen nautintoon.
Ongelma on siinä, että rakkauteni fiktioon on samalla pakoa todellisuudesta, harmaasta arjesta. Saatan vajota tuntikausiksi jonkun hyvän kirjan maailmaan, enkä halua nousta sieltä. Tavallinen elämä tuntuu tylsältä. Mutta kun fiktiivisen maailman ulkopuolellakin tapahtuu asioita, joista pitäisi olla tietoinen ja muutamaan vielä ehkä osallistuakin. Eivätkä ne kaikki välttämättä miellytä.
Perussääntö on se, että kaikki arkitoiminnot, joihin voi ottaa mukaan kirjojen vetoa ja magiaa, voivat olla mukavia. Tällaisia ovat esimerkiksi matkustelu, juhliminen ja shoppailu. Koukuttaviksi saattavat venyä myös jotkut dramaattiset arkitoiminnot, jotka eivät muuten ole ”mukavia”, kuten riitely, eksistentialistinen tuska, erillisyys ja yksinäisyys.
Elämä ei kuitenkaan ole niin kuin kirjoissa (tai leffoissa), vaikka osittain olisikin. Jos fiktiivisessä teoksessa kuvataankin harmaata aamua, kun henkilöhahmo vain odottaa kulahtaneissa verkkareissa, että kahvi olisi valmista, minkä jälkeen menee tylsään duuniin, sitä ei pidetä normaalina vaan huonona ja ei-toivottavana. Kirja saattaa alkaa sellaisella kohtauksella, mutta kohta jo tapahtuu. Elämään ilmestyy kauan kadoksissa ollut kaksoisveli, demonit hyökkäävät tai naapurissa tapahtuu murha.
Jotain jännittävää täytyy tapahtua, että kirja ja leffa pääsee kunnolla alkamaan. Todellisessa elämässä tällaista jännitystä on varsin vähän. Nuorempana yritin kovasti tehdä arjesta hauskaa. Lapsena katsoin monta kertaa Maija Poppasen, ja Julie Andrewsin Spoonful of Sugar on iskostunut mieleeni.
”Elämän kuuluu olla hauskaa”, ajattelin. Kerran kerroin vanhemmilleni, että luen kokeisiin sillä tavalla, että teen siitä leikkiä. He katsoivat minua kuin sekopäätä.
Mutta minä tein kaikesta leikkiä: helpoista ja vaikeista asioista. Kaikki sellainen, mihin pystyin itse vaikuttamaan, saattoi muuttua leikiksi. Läksyt – helposti! Tiskivuoro – kevyesti! Mutta sukulaisvierailu... ei niinkään. Kun vastassa oli tylsiä ihmisiä ja kysymyksiä, alkoi ahdistaa ja tulla paha mieli. Ja kun tosi moni suhtautui leikkimieliseen pirteyteeni nihkeästi. Jos olet nähnyt elokuvan Happy Go Lucky, tiedät, mitä tarkoitan. Usein vastassa oli ihmisiä, jotka nihkeilivät, että asiat pitää ottaa vakavasti eikä kaikki voi olla hauskaa.
Olen aina - ihan aina – ollut eri mieltä, mutta olen silti mennyt näiden ihmisten toiveiden mukaan enemmän kuin olisin halunnut.
Nyt olen haasteen edessä. Miten palauttaa hauskanpito elämään? Ettei aina tarvitsisi paeta kirjojen maailmaan vaan voisi nauttia todellisuudestakin.
Ongelma on siinä, että rakkauteni fiktioon on samalla pakoa todellisuudesta, harmaasta arjesta. Saatan vajota tuntikausiksi jonkun hyvän kirjan maailmaan, enkä halua nousta sieltä. Tavallinen elämä tuntuu tylsältä. Mutta kun fiktiivisen maailman ulkopuolellakin tapahtuu asioita, joista pitäisi olla tietoinen ja muutamaan vielä ehkä osallistuakin. Eivätkä ne kaikki välttämättä miellytä.
Perussääntö on se, että kaikki arkitoiminnot, joihin voi ottaa mukaan kirjojen vetoa ja magiaa, voivat olla mukavia. Tällaisia ovat esimerkiksi matkustelu, juhliminen ja shoppailu. Koukuttaviksi saattavat venyä myös jotkut dramaattiset arkitoiminnot, jotka eivät muuten ole ”mukavia”, kuten riitely, eksistentialistinen tuska, erillisyys ja yksinäisyys.
Elämä ei kuitenkaan ole niin kuin kirjoissa (tai leffoissa), vaikka osittain olisikin. Jos fiktiivisessä teoksessa kuvataankin harmaata aamua, kun henkilöhahmo vain odottaa kulahtaneissa verkkareissa, että kahvi olisi valmista, minkä jälkeen menee tylsään duuniin, sitä ei pidetä normaalina vaan huonona ja ei-toivottavana. Kirja saattaa alkaa sellaisella kohtauksella, mutta kohta jo tapahtuu. Elämään ilmestyy kauan kadoksissa ollut kaksoisveli, demonit hyökkäävät tai naapurissa tapahtuu murha.
Jotain jännittävää täytyy tapahtua, että kirja ja leffa pääsee kunnolla alkamaan. Todellisessa elämässä tällaista jännitystä on varsin vähän. Nuorempana yritin kovasti tehdä arjesta hauskaa. Lapsena katsoin monta kertaa Maija Poppasen, ja Julie Andrewsin Spoonful of Sugar on iskostunut mieleeni.
”Elämän kuuluu olla hauskaa”, ajattelin. Kerran kerroin vanhemmilleni, että luen kokeisiin sillä tavalla, että teen siitä leikkiä. He katsoivat minua kuin sekopäätä.
Mutta minä tein kaikesta leikkiä: helpoista ja vaikeista asioista. Kaikki sellainen, mihin pystyin itse vaikuttamaan, saattoi muuttua leikiksi. Läksyt – helposti! Tiskivuoro – kevyesti! Mutta sukulaisvierailu... ei niinkään. Kun vastassa oli tylsiä ihmisiä ja kysymyksiä, alkoi ahdistaa ja tulla paha mieli. Ja kun tosi moni suhtautui leikkimieliseen pirteyteeni nihkeästi. Jos olet nähnyt elokuvan Happy Go Lucky, tiedät, mitä tarkoitan. Usein vastassa oli ihmisiä, jotka nihkeilivät, että asiat pitää ottaa vakavasti eikä kaikki voi olla hauskaa.
Olen aina - ihan aina – ollut eri mieltä, mutta olen silti mennyt näiden ihmisten toiveiden mukaan enemmän kuin olisin halunnut.
Nyt olen haasteen edessä. Miten palauttaa hauskanpito elämään? Ettei aina tarvitsisi paeta kirjojen maailmaan vaan voisi nauttia todellisuudestakin.
Kommentit
Lähetä kommentti