Samanlaisuudesta ja erilaisuudesta
Sanoin taannoin äidilleni puhelimessa, että minua ollaan diagnosoimassa ja jotenkin se mahdollisesti liittyy mun rankkaan lapsuuteen. En tiedä, miten muiden äidit reagoi, kun lapsi vihjaa, että äiti on tehnyt jotain väärin, mutta oma äitini ei ollut mielissään. Alkujärkytyksen jälkeen hän kuitenkin kysyi, että onko minulla ollut muitakin traumoja kuin että minut on tuotu lapsena vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Mutisin vastaukseksi jotain epämääräistä, koska en halunnut ottaa esille viiden sivun listaa siitä, mitkä kaikki asiat olivat traumatisoineet minua viimesen viikon aikana. Olen erittäin herkkä.
Muutin siis perheineni Suomeen Venäjältä 4-vuotiaana. Erilainen maa ja kulttuuri oli luonnollisesti trauma vanhemmilleni ja myös minulle. Minä assimiloiduin kuitenkin huomattavasti nopeammin kuin vanhempani. Totuin nopeasti uuteen tapakulttuuriin ja opiskelin kielen (niin kuin terävänä lukijana kieltämättä ehkä huomaatkin).
Oliko minulla kuitenkin helpompaa kuin vanhemmillani? Ei välttämättä eikä ainakaan joka suhteessa. Vanhempieni identiteetti ei kärsinyt yhtä paljon kuin minun – joka oli tuolloin vasta alkamassa rakentua.
Kuka minä olen? Sitä hoin itselleni jatkuvasti lapsena, teininä ja hoen vieläkin. Kuka minä olen? Olenko Suomessa asuva venäläinen, suomenvenäläinen, venäjänsuomalainen, puoliksi venäläinen ja puoliksi suomalainen vai jonkinlainen maailmankansalainen, joka identiteetti on kuin tilkkutäkki? Se, että en ole kokonaan suomalainen enkä ole myöskään kokonaan venäläinen, on ihan selvä.
Eikä kyse ole nyt ollenkaan niin yksinkertaisesta asiasta, että haluaisin sanan tai sanayhdistelmän, jolla itseäni kutsua. Onhan minulla nimi. Ei, kun haluan tietää, kuka minä olen. Haluaisin vihdoinkin selon asioista. Haluaisin vertaistukea niille kaikille oudoille ja moninaisille asioille, joita olen kokenut.
Se tunne, kun puhut suomea, joka ei ole äidinkielesi, mutta ihmiset kertovat sinulle, että puhut täydellistä suomea ja haluaisit kaivaa esille listan kaikista seikoista, jotka todistavat, että se ei ole täydellistä, mutta olet imarreltu joten et kehtaa ruveta halkomaan hiuksia, vaikka kyse onkin vakavasta ja tärkeästä asiasta.
Se tunne, kun haluaisit olla ylpeä juuristasi, muttet tiedä, miten se tehdään. Pitäisikö alkaa syödä borssia vai hankkia maatuskatatuointi vai mitä?
Ja kun en tiedä, mitä ne mun juuret oikein on. Vanhemmillani ei ole koskaan ollut mitään maatuskoja eikä me syöty kauheasti borssiakaan. Mitä se on se venäläisyys, jonka mä haluaisin ylpeänä säilyttää? Ei ole mitään käsinkosketeltavaa koriste-esinettä, jonka voisin laittaa hyllyyn ja sanoa ”No niin. Tossa se mun venäläisyys nyt sitten on. Rauha maassa. Kaikki hyvin.” Ei ole mitään perinnettäkään, jonka voisin säilyttää. On vain ammottavia aukkoja siellä, missä on suomalaisia perinteitä, mutta ei mitään, mitä laittaa sinne. Sauna? Joulu? Juhannus? Kesämökki? Veneily? Aina kun yritän jotain näistä, se tuntuu vähän väkisin päälle liimatulta.
Tässä postauksessa ei ole mitään valaistumista, jonka seurauksena kaikki ongelmat ratkeaisivat ja minä saisin lopulta rauhan. Ennustan kristallipallostani, että tulen kirjoittamaan tästä aiheesta vielä monta kertaa.
Muutin siis perheineni Suomeen Venäjältä 4-vuotiaana. Erilainen maa ja kulttuuri oli luonnollisesti trauma vanhemmilleni ja myös minulle. Minä assimiloiduin kuitenkin huomattavasti nopeammin kuin vanhempani. Totuin nopeasti uuteen tapakulttuuriin ja opiskelin kielen (niin kuin terävänä lukijana kieltämättä ehkä huomaatkin).
Oliko minulla kuitenkin helpompaa kuin vanhemmillani? Ei välttämättä eikä ainakaan joka suhteessa. Vanhempieni identiteetti ei kärsinyt yhtä paljon kuin minun – joka oli tuolloin vasta alkamassa rakentua.
Kuka minä olen? Sitä hoin itselleni jatkuvasti lapsena, teininä ja hoen vieläkin. Kuka minä olen? Olenko Suomessa asuva venäläinen, suomenvenäläinen, venäjänsuomalainen, puoliksi venäläinen ja puoliksi suomalainen vai jonkinlainen maailmankansalainen, joka identiteetti on kuin tilkkutäkki? Se, että en ole kokonaan suomalainen enkä ole myöskään kokonaan venäläinen, on ihan selvä.
Eikä kyse ole nyt ollenkaan niin yksinkertaisesta asiasta, että haluaisin sanan tai sanayhdistelmän, jolla itseäni kutsua. Onhan minulla nimi. Ei, kun haluan tietää, kuka minä olen. Haluaisin vihdoinkin selon asioista. Haluaisin vertaistukea niille kaikille oudoille ja moninaisille asioille, joita olen kokenut.
Se tunne, kun puhut suomea, joka ei ole äidinkielesi, mutta ihmiset kertovat sinulle, että puhut täydellistä suomea ja haluaisit kaivaa esille listan kaikista seikoista, jotka todistavat, että se ei ole täydellistä, mutta olet imarreltu joten et kehtaa ruveta halkomaan hiuksia, vaikka kyse onkin vakavasta ja tärkeästä asiasta.
Se tunne, kun haluaisit olla ylpeä juuristasi, muttet tiedä, miten se tehdään. Pitäisikö alkaa syödä borssia vai hankkia maatuskatatuointi vai mitä?
Ja kun en tiedä, mitä ne mun juuret oikein on. Vanhemmillani ei ole koskaan ollut mitään maatuskoja eikä me syöty kauheasti borssiakaan. Mitä se on se venäläisyys, jonka mä haluaisin ylpeänä säilyttää? Ei ole mitään käsinkosketeltavaa koriste-esinettä, jonka voisin laittaa hyllyyn ja sanoa ”No niin. Tossa se mun venäläisyys nyt sitten on. Rauha maassa. Kaikki hyvin.” Ei ole mitään perinnettäkään, jonka voisin säilyttää. On vain ammottavia aukkoja siellä, missä on suomalaisia perinteitä, mutta ei mitään, mitä laittaa sinne. Sauna? Joulu? Juhannus? Kesämökki? Veneily? Aina kun yritän jotain näistä, se tuntuu vähän väkisin päälle liimatulta.
Tässä postauksessa ei ole mitään valaistumista, jonka seurauksena kaikki ongelmat ratkeaisivat ja minä saisin lopulta rauhan. Ennustan kristallipallostani, että tulen kirjoittamaan tästä aiheesta vielä monta kertaa.
Kommentit
Lähetä kommentti