Kutsumus vai kirous?
Askartelin miehen chilinistutusprojektia varten chilivauvoille pienet nimikyltit. Värejä ja fontteja valitessani jouduin kasvotusten vanhan vaivan kanssa.
Piirtäminen ahdistaa. Jos olen täysin rehellinen, se on ahdistanut aina. Mutta koska olen siinä lahjakas, en ole pystynyt tätä myöntämään. ”Lahjaa ei saa haaskata”, ”miksi sinä et piirrä?” ja ”olet niin lahjakas” - näitä olen kuullut koko elämäni ajan ja ei, se ei ole kivaa. No on se välillä aika kivaa, mutta enimmäkseen se ahdistaa.
Olen lahjakas piirtäjä ja maalaaja. Näin ovat sanoneet kaikki, ketkä ovat nähneet minun piirtävän ja maalaavan. Sitä suuremmalla syyllä koen musertavaa ristiriidan painetta, kun kamppailen sen tosiseikan kanssa, että se ahdistaa. Ahdistaa!
Tuntuu, että jos en piirrä ja maalaa, aiheutan pettymyksen kaikille, kenen mielestä olen lahjakas, ja samalla miellytän ärsyttäviä ihmisiä, joiden mukaan ”taiteella ei elä” (olen eri mieltä, aina ja ikuisesti!). Jos taas piirrän ja maalaan, kuulen kehuja ja kannustusta sekä tyydytystä, koska ärsytän niitä ärsyttäviä ihmisiä – mutta olen valtavan ahdistunut.
Pari kertaa olen onnistunut luopumaan piirtämisestä. Olen sanonut, että en aio tehdä mitään ketään miellyttääkseni ja jos piirtäminen ahdistaa, olkoon niin. Sitten en piirrä ja minulla on tähän oikeus.
En ole kuitenkaan saanut mielenrauhaa. Jossakin sisällä pieni ääni sanoo, että piirtäminen on mun kutsumus, ja tätä samaa ääni on sanonut siitä asti, kun olin lapsi. Ääni sanoo, että minun on kamppailtava ahdistuksen kanssa ja että sen toisella puolella siintää autuus ja auvo.
Tilannetta monimutkastaa, että joskus minä ihan todella nautin piirtämisestä ja maalaamisesta. Mutta suurimman osan ajasta se on kuitenkin ahdistavaa.
Kaikista oudoista fiiliksistä tämä on ehkä ainut (tai yksi harvoja), jolle en ole löytänyt selitystä tai vertaistukea. Ihmiset eivät yksinkertaisesti ymmärrä, miksi joku haaskaisi kykynsä ja lahjansa. Ulkopuolelta katsottuna näyttää niin yksinkertaiselta, että lahjakkaan ihmisen pitäisi ehdottomasti tehdä sitä, missä on lahjakas.
Kuitenkin samalla tavalla kuin joku, joka ei osaa tanssia, tekee sitä vain, koska se on kivaa; niin samalla tavalla joku, joka on lahjakas jossain, voi olla nauttimatta sen tekemisestä. Se kuulostaa oudolta. Eikö ihminen automaattisesti nauti siitä, missä hän on hyvä? Ei. Ei tosiaankaan. Ei silloin, jos on kuitenkin omasta mielestään surkea, vaikka kuka sanoisi mitä.
Mutta miten voin samanaikaisesti sanoa olevani hyvä ja lahjakas, ja toisaalta ihan surkea – niin huono, etten pysty edes tekemään sitä? Hyvä kysymys, johon olen etsinyt vastausta jo pitkään.
Tällä hetkellä kun olen sairaslomalla ja yritän relata ja parantua ja tehdä väkisin jotain rentouttavaa, piirtäminen ei ole edes käynyt mielessä. Sen sijaan hakeudun lukemaan kaikkea hauskaa ja kirjoittamaan tätä blogia. Totuus on nimittäin se, että en koskaan (melkein ikinä) ajattele, olenko hyvä vai huono kirjoittaja. Minulla ei ole kirjoittamisen suhteen mitään (melkein yhtään mitään) paineita. Se vain on kivaa. Piste.
En ole koskaan pystynyt lopettamaan tekstiä yhdestä sanasta koostuvaan lopullisuutta uhkuvaan ”Piste”-lauseeseen.
Piste.
Ei vieläkään.
Onpa hauskaa. Piste.
Heh heh. :)
Tässä alla ne upeat chilikyltit muuten on. (Tikut ja pystytys on miehen käsialaa. Minä, värikkäiden kirjaimien kirjoittamisesta ahdistuneena, hengittelin tuossa vaiheessa paperipussiin.)
Piirtäminen ahdistaa. Jos olen täysin rehellinen, se on ahdistanut aina. Mutta koska olen siinä lahjakas, en ole pystynyt tätä myöntämään. ”Lahjaa ei saa haaskata”, ”miksi sinä et piirrä?” ja ”olet niin lahjakas” - näitä olen kuullut koko elämäni ajan ja ei, se ei ole kivaa. No on se välillä aika kivaa, mutta enimmäkseen se ahdistaa.
Olen lahjakas piirtäjä ja maalaaja. Näin ovat sanoneet kaikki, ketkä ovat nähneet minun piirtävän ja maalaavan. Sitä suuremmalla syyllä koen musertavaa ristiriidan painetta, kun kamppailen sen tosiseikan kanssa, että se ahdistaa. Ahdistaa!
Tuntuu, että jos en piirrä ja maalaa, aiheutan pettymyksen kaikille, kenen mielestä olen lahjakas, ja samalla miellytän ärsyttäviä ihmisiä, joiden mukaan ”taiteella ei elä” (olen eri mieltä, aina ja ikuisesti!). Jos taas piirrän ja maalaan, kuulen kehuja ja kannustusta sekä tyydytystä, koska ärsytän niitä ärsyttäviä ihmisiä – mutta olen valtavan ahdistunut.
Pari kertaa olen onnistunut luopumaan piirtämisestä. Olen sanonut, että en aio tehdä mitään ketään miellyttääkseni ja jos piirtäminen ahdistaa, olkoon niin. Sitten en piirrä ja minulla on tähän oikeus.
En ole kuitenkaan saanut mielenrauhaa. Jossakin sisällä pieni ääni sanoo, että piirtäminen on mun kutsumus, ja tätä samaa ääni on sanonut siitä asti, kun olin lapsi. Ääni sanoo, että minun on kamppailtava ahdistuksen kanssa ja että sen toisella puolella siintää autuus ja auvo.
Tilannetta monimutkastaa, että joskus minä ihan todella nautin piirtämisestä ja maalaamisesta. Mutta suurimman osan ajasta se on kuitenkin ahdistavaa.
Kaikista oudoista fiiliksistä tämä on ehkä ainut (tai yksi harvoja), jolle en ole löytänyt selitystä tai vertaistukea. Ihmiset eivät yksinkertaisesti ymmärrä, miksi joku haaskaisi kykynsä ja lahjansa. Ulkopuolelta katsottuna näyttää niin yksinkertaiselta, että lahjakkaan ihmisen pitäisi ehdottomasti tehdä sitä, missä on lahjakas.
Kuitenkin samalla tavalla kuin joku, joka ei osaa tanssia, tekee sitä vain, koska se on kivaa; niin samalla tavalla joku, joka on lahjakas jossain, voi olla nauttimatta sen tekemisestä. Se kuulostaa oudolta. Eikö ihminen automaattisesti nauti siitä, missä hän on hyvä? Ei. Ei tosiaankaan. Ei silloin, jos on kuitenkin omasta mielestään surkea, vaikka kuka sanoisi mitä.
Mutta miten voin samanaikaisesti sanoa olevani hyvä ja lahjakas, ja toisaalta ihan surkea – niin huono, etten pysty edes tekemään sitä? Hyvä kysymys, johon olen etsinyt vastausta jo pitkään.
Tällä hetkellä kun olen sairaslomalla ja yritän relata ja parantua ja tehdä väkisin jotain rentouttavaa, piirtäminen ei ole edes käynyt mielessä. Sen sijaan hakeudun lukemaan kaikkea hauskaa ja kirjoittamaan tätä blogia. Totuus on nimittäin se, että en koskaan (melkein ikinä) ajattele, olenko hyvä vai huono kirjoittaja. Minulla ei ole kirjoittamisen suhteen mitään (melkein yhtään mitään) paineita. Se vain on kivaa. Piste.
En ole koskaan pystynyt lopettamaan tekstiä yhdestä sanasta koostuvaan lopullisuutta uhkuvaan ”Piste”-lauseeseen.
Piste.
Ei vieläkään.
Onpa hauskaa. Piste.
Heh heh. :)
Tässä alla ne upeat chilikyltit muuten on. (Tikut ja pystytys on miehen käsialaa. Minä, värikkäiden kirjaimien kirjoittamisesta ahdistuneena, hengittelin tuossa vaiheessa paperipussiin.)
Kommentit
Lähetä kommentti