Ahdistuksesta ja kirjoittamisesta
Ahdistaa. Ennen se oli perseestä mutta hiljattain siihen on liittynyt positiivinen piirre: kun ahdistaa, saan kirjoittaa. Kun kirjoitan, ahdistus (yleensä lopulta ehkä jonkin ajan kuluttua vähäsen) helpottaa.
Mikä oudointa, helpottavaa ei ole pelkästään itse kirjoittaminen. Itse asiassa julkaisemisen jälkeinen ahdistus on aivan omaa luokkaansa. Kuvittele, että olet 10-vuotias ja olet kotibileissä juuri pyytänyt ihastustasi olemaan sun kanssa kimpassa. Hiljaisuus, joka kysymystä seuraa, ennen kuin saat pakit, on ahdistavinta ikinä! Koen samanlaista hirvittävää päässä sumenemista ja mahassa möyryämistä joka kerta, kun julkaisen blogipostauksen.
Tyydyttävintä ja helpottavinta tässä koko touhussa on hyväksyvän palautteen saaminen. Kun saa kuulla, ettei ole ainoa, joka kokee näitä juttuja, eikä ehkä niin outokaan, olo helpottuu. Elämäni parhaat hetket ovat liittyneet siihen, että olen pitkän salailun jälkeen paljastanut itsestäni jotain henkilökohtaista. Tiedättekö sen tunteen? Jos ne saa tietää tästä, mä KUOLEN! No ei siihen yleensä kuole.
Haluaisin teeskennellä, että olen supervahva rajojen rikkoja, joka menee mukavuusalueen ulkopuolelle tuon tuosta, mutta oikeasti tällaiset hetket ovat olleet melko harvassa. Sanotaan, että niitä on ollut ehkä viisi koko elämäni aikana. Viisi salaisuutta olen kertonut, viisi!
Tässä ne ovat:
1. Minä rakastan sinua.
2. Minä olen vihainen sinulle.
3. Olen mokannut, anteeksi
4. En ole kunnossa. Sattuu.
5. Tässä minä olen eikä minulla ole tämän enempää tarjota.
Palaan taas siihen heikkouksista kirjoittamiseen. Mieleeni muistuu eräs lukemani lainaus.
Juuri näin haluaisin tehdä! Tiedän, että tuo lause on asian ytimessä. Siksi perustin tämän bloginkin ja siksi haluan jakaa muille syvimmät tuntoni siitä, mikä on mennyt vikaan, mikä ahdistaa, pelottaa ja niin edelleen.
Mutta kun pystyn sanomaan jotain sellaista about kerran viidessä vuodessa. Osa tuosta ajasta on kiertelyä ja kaartelua, kun en uskalla ja kehtaa sanoa suoraan, mutta suurin osa, 90% tuosta ajasta on turhanpäiväistä liibalaabaa, kun keräilen rohkeuden rippeiden rippeitä, että voisin joskus viiden vuoden ahdistuksen jälkeen kakistaa ulos jotain, mikä on totta. Toivottavasti lukijoilla riittää kärsivällisyyttä.
Jos luet tätä ja samastut edes hiukan johonkin, mitä kirjoitan, kerro se minulle! Tekosi vähentää huomattavasti kuluja, joita valtiolta menee mun kuntouttamiseen. By the way, kiitti kun maksat veroja! ;)
P.S. Kauheat omatunnontuskat, että joku pahoittaa mielensä tuosta äskeisestä kommentista. ”Tämä on vakavaa!” Nojoo.
Mikä oudointa, helpottavaa ei ole pelkästään itse kirjoittaminen. Itse asiassa julkaisemisen jälkeinen ahdistus on aivan omaa luokkaansa. Kuvittele, että olet 10-vuotias ja olet kotibileissä juuri pyytänyt ihastustasi olemaan sun kanssa kimpassa. Hiljaisuus, joka kysymystä seuraa, ennen kuin saat pakit, on ahdistavinta ikinä! Koen samanlaista hirvittävää päässä sumenemista ja mahassa möyryämistä joka kerta, kun julkaisen blogipostauksen.
Tyydyttävintä ja helpottavinta tässä koko touhussa on hyväksyvän palautteen saaminen. Kun saa kuulla, ettei ole ainoa, joka kokee näitä juttuja, eikä ehkä niin outokaan, olo helpottuu. Elämäni parhaat hetket ovat liittyneet siihen, että olen pitkän salailun jälkeen paljastanut itsestäni jotain henkilökohtaista. Tiedättekö sen tunteen? Jos ne saa tietää tästä, mä KUOLEN! No ei siihen yleensä kuole.
Haluaisin teeskennellä, että olen supervahva rajojen rikkoja, joka menee mukavuusalueen ulkopuolelle tuon tuosta, mutta oikeasti tällaiset hetket ovat olleet melko harvassa. Sanotaan, että niitä on ollut ehkä viisi koko elämäni aikana. Viisi salaisuutta olen kertonut, viisi!
Tässä ne ovat:
1. Minä rakastan sinua.
2. Minä olen vihainen sinulle.
3. Olen mokannut, anteeksi
4. En ole kunnossa. Sattuu.
5. Tässä minä olen eikä minulla ole tämän enempää tarjota.
Palaan taas siihen heikkouksista kirjoittamiseen. Mieleeni muistuu eräs lukemani lainaus.
Juuri näin haluaisin tehdä! Tiedän, että tuo lause on asian ytimessä. Siksi perustin tämän bloginkin ja siksi haluan jakaa muille syvimmät tuntoni siitä, mikä on mennyt vikaan, mikä ahdistaa, pelottaa ja niin edelleen.
Mutta kun pystyn sanomaan jotain sellaista about kerran viidessä vuodessa. Osa tuosta ajasta on kiertelyä ja kaartelua, kun en uskalla ja kehtaa sanoa suoraan, mutta suurin osa, 90% tuosta ajasta on turhanpäiväistä liibalaabaa, kun keräilen rohkeuden rippeiden rippeitä, että voisin joskus viiden vuoden ahdistuksen jälkeen kakistaa ulos jotain, mikä on totta. Toivottavasti lukijoilla riittää kärsivällisyyttä.
Jos luet tätä ja samastut edes hiukan johonkin, mitä kirjoitan, kerro se minulle! Tekosi vähentää huomattavasti kuluja, joita valtiolta menee mun kuntouttamiseen. By the way, kiitti kun maksat veroja! ;)
P.S. Kauheat omatunnontuskat, että joku pahoittaa mielensä tuosta äskeisestä kommentista. ”Tämä on vakavaa!” Nojoo.
Kommentit
Lähetä kommentti