Turhake
Kun olin viime syksynä työtön, ajattelin, että onpa kurjaa olla työtön. Tunsin oloni ihan hyödyttömäksi enkä kelvannut kenellekään, vaikka kuinka hain töitä. Sitten sairastuin asteittain pahenevan ahdistuksen kautta työuupumukseen. Nyt olen työkyvytön.
Mutta ei sen väliä. Uupumuksen aiheutti nimittäin niinkin kiva asia kuin työnarkomania. Ja mitä työnarkomaani tekee? No töitä. Se tekee niitä koko ajan. Ja miksi se tekee niitä koko ajan? Sen takia, koska sillä on pohjimmiltaan surkea, arvoton ja turha olo.
Eli mun tilanteessa ei oikeastaan ole merkitystä olenko työssäkäyvä, työtön vai työkyvytön – aina tuntuu yhtä pahalta. Paitsi, että nyt ollessani sairaslomalla minulla on vihdoin jotain toivoa paranemisesta.
Jos luulit, että työnarkomaanin saa lopettamaan työnteon laittamalla hänet sairaslomalle, olit väärässä. Ensimmäisenä sairaslomapäivänäni lainasin Elaine N. Aronin kirjan Erityisherkkä ihminen ja parisuhde, koska nyt kun sitä aikaa on, voihan sen käyttää hyödyksikin. Kolmen päivän päästä tajusin, että olen vaivihkaa jatkanut työntekoa sairaslomalla ja suljin Aronin kirjan (mutta en ole vieläkään palauttanut sitä kirjastoon, se on nyt myöhässä).
Miten olisi, jos tekisin jotain mukavaa? Perustaisin vaikkapa sen blogin, mistä olen jo kauan haaveillut? Tämäkin kyllä valitettavasti lähentelee jo työntekoa. Yhtenä päivänä löysin itseni nimittäin lukemasta blogimarkkinoinnista ja hakukoneoptimoinnista. Pitäähän tästä jotain hyötyä olla. Kun tajusin tilanteen, kirkaisin ja suljin kauhuissani selaimen. (No ehkä en kirkaissut kuitenkaan, mutta eikö se lisääkin mukavasti draaman tuntua?)
Tämän jälkeen tein ”kuuluisan” lupauksen kieltää itseltäni kaikki vakava ja keskittyä pelkkään hömppään. Kung Fu Panda 3 ja #Onnenonkija -leffojen lomassa olen itkeskellyt turhuuttani enemmän kuin koskaan. Samanaikaisesti olen katsonut itseäni peilistä ja todennut, että minähän vanhenen. Mies laski tänä aamuna avuliaasti, että ”sinulla on tuossa yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi! harmaata hiusta.”
Olen luvannut, etten värjää niitä piiloon. Saa nähdä, miten siinä oikeasti käy.
Mutta ei sen väliä. Uupumuksen aiheutti nimittäin niinkin kiva asia kuin työnarkomania. Ja mitä työnarkomaani tekee? No töitä. Se tekee niitä koko ajan. Ja miksi se tekee niitä koko ajan? Sen takia, koska sillä on pohjimmiltaan surkea, arvoton ja turha olo.
Eli mun tilanteessa ei oikeastaan ole merkitystä olenko työssäkäyvä, työtön vai työkyvytön – aina tuntuu yhtä pahalta. Paitsi, että nyt ollessani sairaslomalla minulla on vihdoin jotain toivoa paranemisesta.
Jos luulit, että työnarkomaanin saa lopettamaan työnteon laittamalla hänet sairaslomalle, olit väärässä. Ensimmäisenä sairaslomapäivänäni lainasin Elaine N. Aronin kirjan Erityisherkkä ihminen ja parisuhde, koska nyt kun sitä aikaa on, voihan sen käyttää hyödyksikin. Kolmen päivän päästä tajusin, että olen vaivihkaa jatkanut työntekoa sairaslomalla ja suljin Aronin kirjan (mutta en ole vieläkään palauttanut sitä kirjastoon, se on nyt myöhässä).
Miten olisi, jos tekisin jotain mukavaa? Perustaisin vaikkapa sen blogin, mistä olen jo kauan haaveillut? Tämäkin kyllä valitettavasti lähentelee jo työntekoa. Yhtenä päivänä löysin itseni nimittäin lukemasta blogimarkkinoinnista ja hakukoneoptimoinnista. Pitäähän tästä jotain hyötyä olla. Kun tajusin tilanteen, kirkaisin ja suljin kauhuissani selaimen. (No ehkä en kirkaissut kuitenkaan, mutta eikö se lisääkin mukavasti draaman tuntua?)
Tämän jälkeen tein ”kuuluisan” lupauksen kieltää itseltäni kaikki vakava ja keskittyä pelkkään hömppään. Kung Fu Panda 3 ja #Onnenonkija -leffojen lomassa olen itkeskellyt turhuuttani enemmän kuin koskaan. Samanaikaisesti olen katsonut itseäni peilistä ja todennut, että minähän vanhenen. Mies laski tänä aamuna avuliaasti, että ”sinulla on tuossa yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi! harmaata hiusta.”
Olen luvannut, etten värjää niitä piiloon. Saa nähdä, miten siinä oikeasti käy.
Kommentit
Lähetä kommentti