Kun mikään ei kelpaa

Oon nyt pohtinut about neljä tuntia, mitä kirjoittaisin blogiini. Ihan kuin ensimmäisen postauksen pitäisi olla jotenkin supererityinen. Ihan kuin se sinetöisi koko blogin kohtalon. Nyt oikeasti! On niin tyypillistä ajatella, että pitää olla täydellinen. Mä teen tän nyt omalla tavallani.

Niin se aika vaan kuluu. Olen onneton. Onnettomana sängyssä peiton ja turkoosin lakanan välissä. Tunnen vihaa ja ahdistusta ja kuplia vatsassa, koska join juuri Coca-Colaa. Tunnen syyllisyyttä. Häpeää. Tuskaa. Syyllisyyttä siitä, että tunnen syyllisyyttä. Häpeää siitä, että tunnen häpeää. Ja niin edelleen.

Luin Anne Sinivaaran Onnenpäivä-blogista seuraavan kappaleen:

”Blogimaailma on pullollaan juttuja terveellisistä ruokavalioista, tehokkaista treeneistä, noususuhdanteisista urista, kunnianhimoisista opinnoista, ihanasta perhe-elämästä, suloisesta vauva-ajasta, siisteistä kodeista, onnellisista parisuhteista, kuumista deiteistä, huolettomasta rahankäytöstä, shoppailureissuista, unelmamatkoista, täydellisen pyöreistä pakaroista, iloisesta mielestä ja energisestä olosta. Vain harvoin tartutaan aiheisiin, jotka vaatisivat omien heikkouksien ja epäonnistumisien tunnustamista.”

Lisäisin tähän, ettei pelkästään blogimaailma ole tätä täynnä vaan koko maailma. Mediamaailma. Täydellisyyttä täydellisyyden perään. Riittämättömyyden tunteita ja itsensä muovaamista superihmiseksi.

Minä tiedän tästä hiukan, sillä minulla on juuri tästä syystä vanha kunnon burn-out.

Mulla on tehdenssi palvoa esikuvia ja muovautua niiden mukaan. Tein sitä jo lapsena. Kaverit nauroi, että ”Vera saa vaikutteita!”, kun matkin idoleitani kirjoissa, leffoissa ja tv-sarjoissa. Kaikillahan tämä tendenssi on jossain määrin. Kaikki me halutaan ihailua, hyväksyntää ja kuulua joukkoon. Oma tendenssini on kuitenkin äärimmäinen (olematta kuitenkaan jakomielitautia, huh).

Haluan olla kuten idolini. Tässä ei ole mitään omituista tai pahaa. Pahaa minulle tekee kuitenkin se, että oma synnynnäinen temperamenttini ja persoonallisuuteni jää jalkoihin, kun pakotan itseni muottiin toisensa jälkeen. Haluan olla tuommoinen, eikun tuommoinen tai tuommoinen!

Mikä siinä omana itsenään olemisessa on niin vaikeaa? No se, että minä omana itsenäni olen keskinkertainen ja tylsä. Normaali. Olenko ainoa, kenelle nämä on kirosanoja?

Toisaalta me halutaan kuulua joukkoon mutta toisaalta me halutaan olla myös spessuja. Pitää olla vähän outo muttei liian, ettei menetä kavereita tai tykkäyksiä. Pitää olla vähän lahjakas muttei liian, ettei kukaan tule kateelliseksi. Pitää olla omia mielipiteitä muttei liian radikaaleja tai jos ne on radikaaleja, pitää olla ihan helvetin varma, että on seuraava Gandhi.

Täydellinen elämä on houkutellut minuakin.

Pitää olla terveellinen ruokavalio. Vegaani. Ei saa syödä sokeria, suolaa, liikaa rasvaa tai viljaa. Maha turpoo pastasta. Muista B12-vitamiini, tai kuolet! Kokeile, miten ihanasti vaikuttaa avokado, chia-siemenet, maca-juuri, spirulina, vesikrassi ja goji-marjat. Etkö tunnekin olosi aivan eri ihmiseksi juotuasi rikkivettä? En.

Kropan pitää olla hyvännäköinen. Treenattu muttei liian. Kurvikas muttei liian. Naisella pitää olla muotoja, mutta mikään ei saa roikkua. Oikealla naisella ei ole mitään selluliittia. Minulla on makkaroita vain, koska olen laiska ja huono.

Näistä asioista kirjoittaminen ahdistaa, joten lopetan nyt.

Täydellinen elämä on pettänyt minutkin.

Missä olinkaan? Ai niin, tämä täydellisyydentavoittelu raivostuttaa minua niin paljon, että otan sen blogini aiheeksi. Tai siis sen vastakohdan. Omat heikkoudet ja epäkohdat sekä epäonnistumiset. Minulla on niitä aika paljon.

Joku voisi perustella pirteää feikkiblogiaan sanomalla, että on kiva levittää positiivista energiaa ympärilleen. Olisko sulla joku chakra nyt tukossa, kun oot tommonen nega? No itse asiassa on. Tein tämän chakratestin ja sen mukaan mulla on ainakin neljä chakraa tukossa.

Mitä se positiivinen energia oikeasti on? Onko se niitä vintage-pitsiliinoja, kuppikakkuja, trendibileitä, täydellisesti ilman yhtä ainuttakaan irtolankaa neulottuja villaneuleita, puisia ihanasti kulutettuja itse nikkaroituja yöpöytiä, tunnelmallisia joogastudioita ja filtteröityjä kuvia?

Hassuinta on se, ettei kukaan oikeasti varmaan kuvittele, että positiivinen energia olisi tätä. Kaikki tietää, että se on yksinkertaisesti hyvää oloa. Mutta millaisista asioista saa tulla hyvä olo ja miten se esitetään – on täysin eri juttu.

Kiltteys ja auttaminen on oikein, vahingonilo väärin. Luonnonkauneus ja kevyt sipaisu meikkiä oikein, pakkelit ja liian pienet vaatteet väärin. Täydellinen tasapaino perheen, uran ja oman ajan välillä oikein, työnarkomania ja burn-out väärin.

On se jännä. Eihän kukaan ole vain puoliksi ihminen. Niin kuin joku sanoi, elämään kuuluu myös negatiiviset tunteet. No jos ne kerta kuuluu elämään, miksi niitä paheksutaan? Miksi ne on väärin? Minä ainakin tunnen vahingoniloa, sulloudun joskus makkarankuoriin ja juurihan kerroin, että minulla on burn-out. Se kuuluisa tasapaino? Missä se on? Ehkä Aristoteleen päässä.

Tässä on nyt vaarana sekin, että blogista tulee liian negatiivissävytteinen. Koska juuri sanoin, että elämään kuuluu negatiiviset tunteet, muistetaan myös ne positiiviset. Yritetään hyväksyä molemmat. Murhanhimossa ja kostonhalussa ei ole mitään väärää, mutta ei myöskään filtteröidyissä unelmalomakuvissa ja bikineissä keikistelyssä. Lähdetään siitä, että ihminen on kokonainen, ei puolikas.