Ulos hörhökaapista

Rakastin lapsena Disney-leffoja, värikkäitä asioita, kimalletta sekä sekopäisiä ja nurinkurisia juttuja, kuten sirkusta. Mutta en kasvanutkaan siitä ulos niin kuin jotkut muut.

Sen jälkeen, kun olen aikuistunut (lue: täyttänyt 18 vuotta), olen alkanut kärsiä hirvittävästä harhaluulosta. Nimittäin, että tämä persoonallisuuteni oli lapsellinen ja siitä olisi päästävä jotenkin eroon. Olin onneton ja ajattelin, että se johtuu siitä, etten ollut kasvanut aikuiseksi. Syyllistin Harry Potteria. Masennukseni ylsi jossakin vaiheessa sellaisiin syvyyksiin, että heitin kaikki Harry Potter -kirjani pois (ne kallisarvoiset ensimmäiset painoksetkin) ja poltin rituaalinomaisesti lempikirjani sivut, joissa oli lempikohtaukseni (se, jossa Harry ja Draco taistelevat vessassa ja Harry käyttää sectumsempra-loitsua).

Yritin kieltää ja piilottaa tätä osaa itsestäni kaikin keinoin. Matkin muilta ns. aikuismaista, tyylikästä ja hillittyä pukeutumista. Katsoin ns. aikuismaisia, ihan sairaan tylsiä tv-sarjoja ja leffoja. Kuuntelin ns. aikuismaista musiikkia, jota kukaan ei voinut sanoa noloksi.

Olin pitkästynyt ja älyttömän onneton.

Oma värikäs persoonallisuuteni pulppuili välillä esille väkisin. Sen oli pakko. Aloin joskus masennustuskissani katsoa animea (Gravitation, Loveless ja Inuyasha) ja nautin siitä. Reissussa hullaannuin ostelemaan värikkäitä koruja ja kynsilakkoja. Kerran vuodessa annoin itselleni luvan katsoa hyvällä omatunnolla lempi-Disney-elokuvani Kaunottaren ja hirviön.

Katsoin myös Doctor Who-sarjaa, mutta sanoin itselleni, että se on tieteissarja, ei mikään lastensarja. Kun päässäni kummitteli ajatus, että se oli kuin olikin lastensarja, aloitin netissä keskustelun aiheesta ”Nolottaako ketään muuta täällä fanittaa Doctor Who:ta?”, epätoivoisena pyrkimyksenäni löytää kohtalotovereita. Vastaanotto oli jäinen.

Silloin tällöin tapasin valovoimaisia, energisiä ja värikkäitä persoonia, mistä minulle tulikin voimaantunut ja upea fiilis. He eivät kuitenkaan tulleet jäädäkseen, ja työnsin fiiliksen pois. Ympärilläni näin niin paljon hillittyä, tasaisen harmaata, tylsää ja väritöntä massaa, että oli helppo uskoa, että olen vääränlainen ja että minun pitää muuttua.

Helpotus tulee ja tuli tälläkin kertaa, kun olin aivan pohjalla. Kun olin niin masentunut, ettei millään ollut enää mitään väliä, sanoin, että nyt teen ihan mitä vaan, että mulle tulee parempi olo. Siis ihan mitä tahansa. Voin jopa katsoa jonkun lastenleffan, jos on ihan pakko.

Sysäys pelastukselle löytyi tällä kertaa tästä artikkelista, jossa pinkkiä rakastava Johanna kertoo syövästä paranemisestaan ja siitä, kuinka hän nyt uskaltaa olla oma itsensä. Tajusin, että just noinhan se perkele onkin. Myöntää vaan, että tykkää mistä tykkää!

Helpompi sanottu kuin tehty. Vuosien itseni kieltäminen on jättänyt syvän haavan. Myöntämisestä ja hyväksymisestä – sekä lopulta täydellistymisestä – tulee pitkä prosessi. Saatan kieltääkin itseni vielä, joskin toivon, etten kovin montaa kertaa tai kovinkaan pitkäksi aikaa. Teen kuten paranevat alkoholistit tai tupakointia lopettavat: laadin listan elämäni riskitekijöistä. Ketkä ihmiset tai millaiset tilanteet saavat minut repsahtamaan. Sitten ympäröin itseni söpöillä asioilla. Hoen mantroja, kuten ”olen upea yksisarvinen”. Katson lastenleffoja. Luen nuorten fantasiaa – lempigenreäni – ja Sophie Kinsellaa. Koettakaa kestää.