Ensimmäinen Wwoofing-kokemuksemme (ei ollut hyvä)

Luomutilalla kasvaa feijoaa eli ananasguavaa

En ole kirjoittanut paljoakaan matkakuulumisia Uudesta-Seelannista, ja tähän on ainakin kolme syytä. Ensinnäkin minulla on mielestäni niin paljon mielenkiintoisempaakin kerrottavaa ja sanottavaa. Toiseksi kuulumisia on niin paljon (ja samalla niin vähän), etten tiedä, mistä edes aloittaisin. 

Kolmanneksi, joka kerta, kun kirjoitan aivan loistavan oivaltavan ja supermielenkiintoisen postauksen elämästämme Uudessa-Seelannissa, minulle ja Aapolle tulee riita, koska Aapo vastustaa sen julkaisemista. Hänen mielestään postaukseni ovat aivan liian henkilökohtaisia ja rehellisiä. Sitten niistä tulee kuitenkin luetuimpia postauksiani ja saan niistä paljon positiivista palautetta. Vastustelun päätteeksi Aapo lukee uuden postaukseni ja päätyy kuitenkin sitten kannustamaan minua.

Ennen kuin saimme auton korjattua, olimme jumissa pikkukaupungissa Uuden-Seelannin Pohjoissaarella. Kaupungin nimi on Whangarei ja olemme asuneet täällä jo kaksi kuukautta.

Alun perin tulimme Whangareihin wwoofaamaan. Wwoofaaminen tulee sanoista World Wide Opportunities on Organic Farms tai Willing Workers on Organic Farms eli suomeksi työ luomutilalla.

Tila sinänsä voi olla millainen tahansa. Siellä voidaan viljellä tai kasvattaa ihan mitä vain, mikä tällä vain on kannattavaa. Maanviljely on Uudessa-Seelannissa muuten ihan älyttömän suosittua.

Ensin kerron muutamia yleisfaktoja työstä ja sitten mennään mielenkiintoiseen osuuteen eli kokemukseen, merkitykseen ja analyysiin!

Pieniä bataatteja huuhtelussa

• Tilalla, jossa me olimme töissä, viljeltiin luomukasviksia ja hedelmiä.
• Kaivoimme bataattia maasta ja huuhtelimme niitä. Istutimme inkivääriä. Siivosimme. Poimimme salaatinlehtiä. Punnitsimme ja pussitimme tomaatteja, appelsiineja ja mandariineja myyntiin. Leikkasimme sokeriruokoa. Istutimme salaattia ja punajuuria. Istutimme valkosipulia. Työtehtävät olivat monipuolisia ja opimme luomuviljelystä paljon.
• Asuimme talon pihalla olevassa "sleepout":issa, jossa oli sänky, lamppu, tuoli ja lämpöpatteri.
• Tilan emäntä käy myymässä kasviksia kylän torilla 2-3 kertaa viikossa. Lauantaisin hän ottaa mukaan myös yhden wwoofareistaan. Herätys on aamuneljältä.
• Työntekoa vastaan saa nukkumapaikan lisäksi kolme ateriaa päivässä. Kaikki ateriat ovat kasvis- tai vegaaniruokaa ja tietysti luomua.
• Meidän lisäksemme kyseisellä farmilla oli tilaa vielä kahdelle wwoofarille. Seuraksemme saimme ranskalaisen pariskunnan ja myöhemmin saksalaisen naisen ja taiwanilaisen naisen.
• Työpäivät alkoivat klo 8.30-9.00. Herätä piti seitsemältä, koska ennen työpäivää tehtiin ja syötiin aamupala.
• Talossa ei ollut lämmitystä yhtä takkaa lukuun ottamatta. Talo ei ollut vesijohtoverkostossa, eli vesi tuli sadevesisäiliöstä. Tilan elämäntavasta sai käsityksen, miten tavallista omavaraisempi talous olisi mahdollista.
• Vietimme paljon aikaa ulkona luonnossa, millä saattaa olla rauhoittavia ja maadoittavia vaikutuksia.

Menimme wwoofaamaan lähinnä säästääksemme rahaa. Salaa haaveilin myös siitä, että wwoofatessa elämä olisi rennompaa, sillä joku toinen organisoisi asumisen ja ruokailut puolestamme. Eikä töitä olisi kuin 4-6 tuntia päivässä!

No, rahaa saimme kyllä säästettyä, mutta kaikki muu menikin sitten penkin alle. Nukkumisolosuhteet olivat kyllä hiukan paremmat kuin autossa, mutta vain siksi, että pidimme lämmitystä päällä koko yön, vaikka luomutilan emäntä oli kieltänyt. Aapon mielestä nukkumistila oli paljon parempi kuin auto, koska se oli erillinen suljettu tila, jossa oli oma sänky, "loputon" sähkö, lämmintä ja oma rauha.
 

Tässä kasvaa salaattia

Ja kun töitä pitäisi olla 4-6 tuntia päivässä, se tarkoittaa, että ensin tehdään farmitöitä 6 tuntia ja sitten ruvetaan kokkaamaan päivällistä, mihin menee ainakin kaksi tuntia lisää. Välissä on pakollista seurustelua ja se päivällinenkin pitää syödä. Pikku taukoja ja öitä lukuun ottamatta olimme koko ajan tekemisissä jonkun toisen ihmisen kanssa.

Aapoa tämä ei erityisesti haitannut ehkä siksi, että hän on kasvanut pienellä paikkakunnalla suuressa perheessä ja tottunut ihmisten läsnäoloon. Minä sen sijaan en ole tottunut, koska olin 14-vuotiaaksi saakka ainut lapsi ja olen tottunut olemaan yksin. Ihmisten seura stressaa minua. Olin siis stressaantunut kaksi viikkoa putkeen.

Käytännössä olimme "töissä" aamuyhdeksästä iltayhdeksään. Viikonloppuna piti lähteä luomutorille ja katsomaan paikallisia nähtävyyksiä. Eli jos ihan totta puhutaan, elimme täysin toisen ihmisen (tai perheen) aikataulujen mukaan kaksi viikkoa putkeen. Minulla ei ollut aikaa soittaa kavereille tai edes äidille. Näpyttelin nopeita tekstareita samalla kun olin vessassa. Puhumattakaan siitä, että olisi ollut aikaa lukea kirjaa, piirtää tai katsoa YouTube-videoita.

Ja samalla kun raadoimme iltamyöhään pilkkoen ja raastaen kasviksia päivällistä varten, perheen omat lapset tuijottivat tietokoneen- ja puhelimenruutuihinsa ja tulivat välillä huutelemaan, "when's the food gonna be ready?"
 

Päivällinen: vegaanista nuudelisoppaa ja salaattia

On haastavaa muuttaa tuolla tavalla asumaan jonkun tuntemattoman perheen kotiin ja ruveta elämään täysin heidän tapojensa ja aikataulujensa mukaan. Siinä voi heittää omalle elämälle hyvästit ainakin kahdeksi viikoksi.

Mikä ehkä vielä turhauttavampaa, niin perheellä oli kyllä vapaa-aikaa, jonka he käyttivät juuri vaikkapa koneella istuen, mutta sen sijaan, että me olisimme saaneet tehdä silloin omia juttujamme, meidän pitikin seurustella heidän kanssaan. Luomutilan emäntä näytti meille omia lempi YouTube-videoitaan yksi toisensa jälkeen. Sitten meidän piti katsoa hänen valitsemansa elokuva. Ymmärrän, että joku haluaa jakaa sekä työ- että vapaa-aikansa, mutta kyllä tilannetta voisi välillä yrittää katsoa myös meidän näkövinkkelistä.

Kaiken lisäksi jouduimme kuuntelemaan tilan emännän fanaattisia hengellisiä monologeja. Kutsun niitä fanaattisiksi, koska hän vaikutti olevan hurmoksessa eikä kiinnittänyt mitään huomiota keskustelukumppaninsa sanoihin tai kehonkieleen. Keskustelukumppani ei välttämättä ymmärtänyt jotain, mutta emäntä sen kuin jatkoi selityksiä omissa sfääreissään. Jos hän olisi halunnut käännyyttää meidät uskontoonsa, olisi hän ainakin voinut selittää sen periaatteet vähän paremmin. Näin meille jäi epäselväksi, mihin hän oikein uskoi ja mitä iloa siitä hänelle oli.

Omasta näkökulmastani hänen sanojen ja tekojensa välillä oli havaittavissa ristiriita. Hän nimittäin puhui siitä, kuinka ajatuksen voimalla voi saada ihan mitä tahansa ja oli tästä kauhean innoissaan. Samalla hän kuitenkin itse vaikutti melko onnettomalta ihmiseltä. Perhe eli niukkuudessa ja sotkussa. Talo oli täynnä pölyä, roinaa ja hämähäkinseittejä. Perhedynamiikka oli toksinen. Lapset olivat emännälle enemmän taakka kuin apu ja ex-mies vaelsi masentuneena nurkasta toiseen.
 

Paikoitellen tila oli villi ja mutainen <3

Eräänä sadepäivänä työtehtäväni oli imuroida talo. Siihen meni viisi tuntia. Olen nähnyt likaisempia taloja vain Kiinassa. Ryömin sängyn alle ja pelastin sieltä yksinäisiä pölyn pettämiä sukkia, hiuspompuloita, huulirasvoja, pinnejä, muovipusseja ja muuta sälää, etten olisi vahingossa imuroinut niitä. Ei meidänkään asuntoautomme kovin siisti ole ja ymmärrän kyllä, että maatilalla asuessa tulee helposti sotkua.

Eräänä päivänä seurasimme vierestä, kun emäntä riiteli lastensa kanssa siirtotatuoinneista. Tyttärellä oli arkillinen siirtotatuointeja ja hän olisi halunnut laittaa niitä äidilleen ja pikkuveljelleen. Aluksi kaikki vaikutti viattomalta, kunnes tyttö rupesi laittamaan tatuointia veljensä kasvoihin. Poika rupesi valittamaan, että sattuu ja isosisko kiusaa, äiti rupesi huutamaan tytölle, että mitä helvettiä. Tyttö vain nauroi ja teki lisää tatuointeja. Veli valitti kovempaa, äiti huusi kovempaa, mutta tyttö vain nauroi ja jatkoi. Veli rupesi jo itkemään ja äiti uhkailemaan, mutta tyttöön tällä ei ollut mitään vaikutusta. Psykopaattisella välinpitämättömyydellä hän edelleen yritti siirtää mustia tatuointeja kiemurtelevan veljensä käsivarteen.

Seurasin tätä kaikkea vierestä ja pohdin, että onpas erikoinen tilanne. Miten ollaan päästy tilanteeseen, jossa tyttö ei kerta kaikkiaan välitä siitä, mitä veli ja äiti sanoo? Mitäköhän hän tilanteesta ajatteli? Ehkä hän ajatteli, että kaikki on vain viatonta hauskanpitoa. Ainakin hänelle itselleen.

Ja miltä äidistä tuntuu, kun hänen sanoillaan ei ole mitään vaikutusta? Ja miltä veljestä tuntuu, kun hän itkee ja rimpuilee, mutta isosisko ei välitä tästä?

Tähän kohtaukseen tiivistyi mielestäni perheen dynamiikka todella hyvin. Kaikki välittävät vain itsestään eivätkä niinkään toisistaan. Perheenjäsenet olivat lisäksi tukahduttaneet ja turruttaneet tunteensa ja empatiakykynsä. En pysty edes kuvittelemaan, miten kurjaa heidän elämänsä täytyy olla. Toisaalta he eivät varmaan itse tajua sitä, koska se on heille niin normaalia.
 

Kasvihuoneessa pikkutaimet pysyivät lämpiminä

Meille kaikkein pahinta koko kokemuksessa kuitenkin oli se, miten emäntä vähätteli meidän - vieraidensa - tunteita ja tarpeita, sekä kontrolloi paitsi meidän tekemisiämme myös luonnollisia ruumiintoimintojamme. Minulla ei saanut olla kylmä, Aapo ei saanut hymyillä, ranskalainen Damian ei saanut puhua vanhenemisesta syntymäpäivänään, Aapo ei saanut syödä omenaa puuron jälkeen, minä en saanut olla huolissani masentuneesta ystävästäni ja niin edelleen.

Miksi emme lähteneet aikaisemmin pois? Tätä kysymystä olen pohtinut. Ehkä siksi, koska osa minusta vielä uskoo, etten voi löytää paikkaa, missä minulla olisi mukava olla. Tai ehkä siksi, koska kokemukseen liittyi niin tärkeä oppitunti. En vielä tätä kirjoittaessa tiedä tosin, mikä se voisi olla. Jos sinulla on ajatuksia, kerro kommenteissa!

------

Suosittuja postauksiani matkan varrelta:
Ensimmäinen Workaway-kokemuksemme (ei ollut hyvä)
Kokemuksia Uudesta-Seelannista (valituspostaus)
All aboard! Trans-Siperian juna
Ei ole koti-ikävä