Leiriytymisen luksusta Uudessa-Seelannissa

Näkymä Tyynelle valtamerelle illalla, kun kuu nousee.

On aika kirjoittaa blogipostaus. Mistäs kirjoittaisin? Minulla on muutama blogipostaus aina varastossakin, mutta ne harvoin päätyvät julkaisuun.

Olen harvinaisen kauniissa paikassa. Auto seisoo parkissa nurmikolla meren rannalla. Hiekkaranta alkaa kymmenen metrin päässä auton ovesta. Kun kirjoitan tätä, aallot lyövät rantaan pauhaten. Joskus meri on melkein tyyni, mutta tänään aallot pauhaavat. Eilen lämpötila oli yli parikymmentä astetta, joten pääsimme ottamaan aurinkoa ensimmäisen kerran tänä keväänä.

Olemme leirintäalueella, mutta alue on niin iso, että tunnen olevani täällä lähestulkoon yksin. Saan olla rauhassa. Lähin kauppa on kuitenkin alle puolen tunnin ajomatkan päässä. Tällaisia paikkoja ei ole tullut aikaisemmin vastaan Uudessa-Seelannissa.

Varsinkin Pohjoissaarella leirintäalueet ovat yleensä parin parkkiruudun kokoisia ja tietysti usein täynnä. Tai sitten leiriytyä saa jonkun rakennuksen parkkipaikalle enintään neljä autoa ja vain iltakuuden ja aamuyhdeksän välillä. Miten esimerkiksi Suomessa suhtauduttaisiin siihen, jos joku leiriytyisi autoon vaikka koulun parkkipaikalle? Vaikka iltakuuden ja aamuyhdeksän välillä? Tai Prisman parkkipaikalle? Tai jonnekin muualle, missä on paljon tilaa? Pahastuisiko joku? Onko se laillista?

Lisäksi useilla parkkipaikoilla on yhden yön yöpymisrajoitus. Aamulla pitää jatkaa matkaa.
 

Vesi on kylmää, mutta elämyshakuiselle uiminen on jo mahdollista.

Eteläsaarella on suuremmat leirintäalueet. Suuria nurmikenttiä, järven rantoja, pidempiä yöpymisaikoja… Hiljaista ja rauhallista. Mieleeni muistuu yksi tietty leirintäalue Eteläsaaren Pohjoiskärjessä, missä asuimme ainakin kuukauden ajan. Se oli suuri ja tasainen, rauhallinen nurmikenttä, jonka laidalla oli kaksi baja-majaa tai niin kuin täällä sanotaan, long drop toilet:ia.

Tällä hetkellä me olemme kuitenkin aivan verrattomassa luksuspaikassa. Ensinnäkin olemme meren rannalla, eikä täällä silti ole kovin paljoa ihmisiä, mikä on ihme. Yleensä meren rannoilla ei ole ollenkaan rauhallista, päinvastoin: meluisampaa kuin kaupungissa! Surffareita, suppailijoita, koiria, lapsia, sukeltajia, lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä, isoja perheitä piknik-tavaroineen, ryhmiä…

Toiseksi vessat täällä ovat vesivessoja, mikä tarkoittaa, että ne eivät haise. Vesivessat tarkoittavat myös, että tänne on vedetty vesiputket eli täällä on myös lavuaarit, missä voi pestä kädet. Luksusta!

Mieleni yritti estää tätä tekstiä syntymästä. Mieleen tuli ajatuksia, kuten, "Ei ketään kiinnosta." ja "Voisit kirjoittaa niin paljon tärkeämmistäkin asioista."

Mieli yrittää saada minut toistuvasti tavoittelemaan statusta tekemällä jotain paremmin kuin joku toinen. Että se saisi osakseen ihailua, rakkautta ja hyväksyntää - kolme asiaa, joita se janoaa enemmän kuin mitään muuta. Joita minä janoan.

Syntyi kuitenkin kirjoitus Uuden-Seelannin leirintäalueista, eikä edes kovin informatiivinen sellainen. Mutta jos jatkuvasti yrittäisin olla parempi kuin joku muu, jos yrittäisin kirjoittaa hyödyllisemmän tekstin, tavoittaa enemmän lukijoita… olisin aina onneton.

Sillä mieli on onneton niin kauan kuin se tavoittelee jotakin. 
 

Täysikuu 27.8.2018

Lue lisää:
Kokemuksia Uudesta-Seelannista (valituspostaus)
Ulos kärsimyskaapista