Kokemuksia Uudesta-Seelannista (valituspostaus)

Photo by Tim Mossholder on Unsplash

Täydelliset sometilit ja Instagram-profiilit antavat ymmärtää, että matkailu on aina hauskaa ja ihanaa. Kauniit salaatit, kesäiset hiekkarannat, värikkäät coctailit ja nauravat naamat luovat illuusiota, että elämä ulkomailla olisi jotenkin parempaa kuin kotona.

Tavallaan se onkin. Ulkomailla asuminen pakottaa ihmistä uusien haasteiden eteen. Hän kasvaa ja kehittyy kuin huomaamattaan. Kotona on helpompi urautua ja passivoitua, ja katkeroitua.

Kauniit Instagram- ja muut someprofiilit näyttävät kuitenkin vain jäävuoren huipun elämästä ulkomailla ja luovat tarkoituksellisestikin sellaista illuusiota, että ulkomailla on koko ajan ihanaa. Ei ole. En halua, että ihmiset kuvittelevat minusta niin, joten olen päättänyt tehdä asialle jotakin.

On tehnyt mieli istua alas ja kirjoittaa jotakin Uudesta-Seelannista jo monta kertaa, mutta olen epäröinyt. Kirjoitin viimeksi täällä olosta viime marraskuussa eli kolme kuukautta sitten. Sitten lopetin.

Miksi? 

Yksi syy on häpeä. Tunnen kiitollisuutta tästä mahdollisuudesta lähteä vuodeksi Working Holiday -viisumilla asumaan Uuteen-Seelantiin, enkä halua valittaa. Valitettavasti kuitenkin tämä aika täällä on ollut minulle todella haastavaa aikaa, enkä saisi kirjoitettua siitä mitään erityisen positiivista. Koska en ole halunnut valittaakaan, en ole kirjoittanut mitään.

Ja sekös ärsyttää! Nyt olen oloani helpottaakseni päättänyt, että minun on saatava nämä kaikki valitukset ulos! En jaksa enää olla hiljaa. Ehkä jos kirjoitan näistä asioista, pääsen elämässä pikku hiljaa eteenpäin.

Photo by Victoria Palacios on Unsplash

Olen teeskennellyt viimeiset kolme kuukautta, että kaikki on helppoa ja mukavaa, ja on aika tulla kaapista totuuden kanssa. (En usko, että se totuus on loppupeleissä mitään kovin kummallista, joten lukijan ei ehkä kannattaa odottaa liikoja.) Tämä on siis valituspostaus. 

Matkan alun Workaway-kokemus traumatisoi minut niin pahasti, ettei ole tehnyt mieli todellakaan mennä takaisin töihin. Siitä huolimatta päätimme hakea Nelsonissa erästä mökinmaalaushommaa, pääsimme haastatteluun ja saimmekin työn. 

Odotin sitä kauhulla. Samalla kun odotin sitä, rupesin harrastamaan liikuntaa kuusi kertaa viikossa, jotta olisin varmasti riittävän hyvässä kunnossa, eikä viime loppuvuoden kokemus enää toistuisi. (Julkaisen Workawaysta postauksen tai kaksi ehkä myöhemmin, kun rohkenen.)

Mökinmaalaustyö ei koskaan toteutunut. Kun meidän oli määrä mennä mökille ja aloittaa työt, työnantaja ei vastannutkaan enää viesteihin. Huomasimme, että hän oli myös laittanut uuden työilmoituksen työnhakusivustolle - ihan kuin meitä ei olisi koskaan ollutkaan. 

Olin samaan aikaan kyrpiintynyt ja helpottunut. Oharit ärsyttivät. Emmekö olleet edes "ei kiitos" -viestin arvoisia? Ja minkä ihmeen takia olin jumpannut peräsuoli pitkällä kuukauden? Toisaalta osa minusta tunsi, että "Huh, luojan kiitos!". Olin pelännyt keikkaa ja nyt se oli peruuntunut. Mikä helpotus! (Vielä yksi osa minusta oli ärsyyntynyt helpottuneelle osalle. "Etkö sinä uskalla laittaa itseäsi likoon? Mikä ihmeen pelkuri sinä oikein olet?" se tivasi.) 

Lisähaastetta elämään toi autossa asuminen. En kokenut enkä koe autossa asumista mukavaksi. Koko ajan pitää miettiä, missä on vessa, onko siellä paperia, kuinka monta ötökänpuremaa sieltä saa, kuinka pahalta siellä haisee ja mihin aikaan se on auki (kyllä vaan, joillakin vessoilla on aukioloajat).

Photo by Emma Backer on Unsplash

Sitten pitää miettiä, missä ja milloin pääsee peseytymään. Pääseekö edes pienelle pesulle? Milloin pääsee suihkuun? Onko se lämmin suihku? (Kylmä suihku tuntuu hirveältä. Sama kuin ei olisi suihkua ollenkaan.) Kuinka paljon se maksaa ja kuinka kauan se kestää? Pitääkö minun ehtiä kahdessa minuutissa pestä kahden viikon liat pois? Onko suihkussa lukkoa? Onko se unisex? Tuleeko sinne muita? Mitä muut ajattelevat, jos olen alasti? Ja niin edelleen. 

Alastomuudesta sen verran, että ihmettelin, kun eräässä pukuhuoneessa naiset kävivät suihkussa uimapuvut päällä. Googlasin "suhtautuminen alastomuuteen uudessa-seelannissa" ja ilmeisesti täällä ei ole hyväksyttyä olla alasti edes saunassa. Edes kavereiden kesken. 

Samat kuluttavat ajatusprosessit pitää käydä myös aina, kun haluaa tankata bensaa, pestä pyykkiä tai laittaa ruokaa. Koska autossa asuminen on meillä liikkuvaa ja ollaan usein uusissa paikoissa, kaikki pitää selvittää uudessa paikassa aina alusta. 

Autossa on myös aina liian kuuma tai liian kylmä ja jos sataa, auto vuotaa. 

Olemme tehneet tämän auton kanssa enemmän töitä kolmessa kuukaudessa kuin asunnon kanssa ikinä joutuu tekemään. Olemme hionneet ruostetta pois, maalanneet, purkaneet huonekaluja ja koonneet niitä uudelleen, vesitiivistäneet kattokankaan, vaihtaneet toisen kattokankaan, asentaneet katolle aurinkopaneelin ja autoon uuden akun sekä järjestelleet tavaroita yhä uudestaan ainakin viisitoista kertaa. Jotkut nauttivat tällaisesta, mutta minä en.

Photo by Ryoji Iwata on Unsplash

Koska auto liikkuu, se ei ole tietenkään missään vesijohdossa kiinni. Autoon ei siis tule vettä, jos sitä ei itse sinne kanna. Jos haluaa vettä, pitää etsiä juomavesihana. Ja taas alkaa selvittely. Onko siellä letkua? Millainen hana se on? Onko se varmasti juomavettä? Kuinka paljon vettä meillä nyt on? Kannattaako sitä hakea nyt vai pärjätäänkö huomiseen?

Vaikka osa paikallisista onkin todella ystävällisiä meitä kohtaan ja toivottavat tervetulleeksi, kaikki Uusi-Seelantilaiset eivät pidä autossa asujista (engl. campers). He tööttäilevät ja metelöivät keskellä yötä tarkoituksenaan herättää meidät, he valittavat meistä kovaan ääneen tai jopa tulevat tuuppimaan autoa ja huutelemaan kännissä. 

Meitä camppääjiä on täällä muuten aika paljon, mikä ehkä osin selittääkin joidenkin ihmisten ärsyyntyneisyyden. Ehkä meillä on huono maine, koska jotkut camppääjät roskaavat tai örveltävät. En tiedä. Me ei olla tavattu muuta kuin hiljaisia ja rauhallisia camppääjiä. No okei, muutama bilettäjä siellä joukossa.

Mistä päästäänkin seuraavaan valituksen aiheeseen nimittäin yöuniin. Koska vaikka meillä onkin oma yöpaikka, auton seinät ovat ohutta paperia, ja kaikki melu ulkopuolelta kuuluu satavarmasti. Hyvät yöunet ovat täällä jos ei nyt harvinaisia niin ei ainakaan taattuja. Harva se yö joutuu heräämään ihmisten meluamiseen. Kaupungissa on tietysti meluisampaa kuin maaseudulla, mutta maaseudullakin on yllättävän paljon ihmisiä ja keskellä yöllä ohi kaahailevia jättirekkoja. (Tätä kirjoittaessani keskittymiseni herpaantuu, koska automme viereen on parkkeerannut ryhmä tyttöjä tai naisia, jotka puhuvat ja nauravat todella kovaa.)

Photo by Sam Burriss on Unsplash

Uudessa-Seelannissa on kolmenlaisia leirintäalueita: kalliita, edullisia ja ilmaisia. Kalliista leirintäalueista meillä ei ole kokemusta. Ne saattavat maksaa noin neljäkymmentä dollaria (per nenä per yö) - enemmän kuin hostelli! Edulliset leirintäalueet maksavat kahdeksasta dollarista ylöspäin. (Yksi euro on muuten tätä kirjoittaessani noin 1,5 Uuden-Seelannin dollaria eli NZD:tä. Hinnasta pitää siis ottaa arviolta kolmannes pois, että se muuntuu euroiksi.) Edullisella leirintäalueella saattaa olla suihku (ei välttämättä), joka saattaa olla maksuton tai lämmin mutta ei yleensä molempia yhtä aikaa.

Eniten kokemusta meillä on kuitenkin ilmaisista leirintäalueista, joilla ei yleensä ole mitään vessaa kummempaa, aina ei edes roskista. Kaltaisemme Working Holiday -matkalaiset viihtyvät juuri ilmaisilla leirintäalueilla, kun taas edullisilla leirintäalueilla näkyy enemmän paikallisia valtavissa asuntoautoissaan tai turisteja vuokra-autoissa. Onneksi ilmaisia leirintäalueita on täällä ihan kiitettävästi: sen verran, että olemme maksaneet yöpymisestä ehkä kymmenen kertaa kolmen kuukauden aikana. Minne tahansa ei tietenkään voi noin vain ajella ja olettaa, että siellä saisi yöpyä ilmaiseksi. Jos haluaa ilmaisen yöpymisen, matka pitää suunnitella sen ympärille.

Uudessa-Seelannissa ei ole suomalaisille tuttua jokamiehenoikeutta, vaikka asukasluvun suhde pinta-alaan on jotakuinkin sama ja luontoa on yllin kyllin. Täällä lähes jokaisen maatilkun omistaa joku. Suurin osa luonnosta on aidattu ja varusteltu "keep out" -kyltein. Vaikka minullakin oli Uudesta-Seelannista sellainen käsitys, että täällä olisi rentoa ja vapaata, se ei todellakaan pidä paikkaansa.

Mehän emme suunnitelleet alun perin auton ostamista. Meidän tarkoitus oli telttailla. Täällä sana "camping" kuitenkin tarkoittaa asuntoautoilua. Ehkä siksi, koska täällä ei tunneta telttailua. Ihmettelin ennen tänne tuloamme, miksi telttojen ja makuupussien valikoima on Uudessa-Seelannissa niin pieni ja surkea, kun kuitenkin tiesin, että vaelluskulttuuri on täällä hyvin kehittynyt? Mielessäni retkeily ja telttailu kuuluvat yhteen - täällä ei. Telttailu on suurimmassa osassa paikoista kiellettyä, myös maksullisilla leirintäalueilla. (Myös riippumaton käyttö on jostain syystä kiellettyä, who knows why.) Vain joillakin vaellusreiteillä on leirintäalueita, missä saa telttailla.

Uudessa-Seelannissa yöpyminen on sallittua ainoastaan asuntoautossa, jolla on self-contained-sertifikaatti. Toisin sanoen autossa pitää olla vessa sekä vähintään 25 litran kokoiset puhdas- ja likavesisäiliöt. Tällaisenkin auton kanssa yöpymispaikkaa on yllättävän vaikeaa löytää. Uudessa-Seelannissa on paljon alueita, joilla ei saa yöpyä syystä tai toisesta, eikä tietenkään kenenkään omistamalla maalla saa yöpyä myöskään. Käytännössä siis yöpymispaikoiksi jäävät ne edellä mainitsemani leirintäalueet sekä satunnaiset parkkipaikat (joilla saa kuunnella sitä paikallisten valitusta ja herätystööttäilyä).

Photo by Jerry Kiesewetter on Unsplash

Uusi-Seelanti on muutenkin yllättävän ankara maa. Nyt ankaruuteen alkaa jo tottua, mutta pitkään se oli inhottavaa, aluksi jopa käsittämätöntä. Joka paikassa on varoituskylttejä, että jos parkkeeraa väärään kohtaan tai väärään aikaan, saa sakon. Jos yöpyy vahingossa väärässä paikassa, saa sakon. Jos nukkuu pommiin ja poistuu parkkipaikalta viittä yli kahdeksan, saa sakon.

Jotain ankaruudesta kertoo ehkä sekin, että kassatyöntekijöillä ei ole oikeutta tarkistaa asiakkaalta henkilöllisyystodistusta, jos tämä ostaa alkoholia. Minulta ei ole Suomessa kysytty papereita moneen vuoteen, mutta täällä kysytään joka kerta. Kassatyöntekijä soittaa paikalle kassavastaavan, jolla ilmeisesti on oikeus tarkistaa paperit. Tämä katsoo passit ja kysyy, kumpi teistä maksaa alkoholin. Sen jälkeen hän syöttää maksajan syntymäajan koneeseen. 

En ole ehkä matkustanut vielä kovin monessa maassa, mutta missään en ole tällaista nähnyt. En edes Iso-Britanniassa, jonka siirtomaa Uusi-Seelanti alun perin on. 

Uudessa-Seelannissa on myös aivan käsittämättömän paljon auton alle jääneitä eläimiä. Niitä makaa tien vierustoilla ihan joka paikassa. Kettuja, lintuja, jäniksiä… Osa on kokonaisia, osalta valuu sisälmykset asvaltille, osa on ihan pannukakkuja. En ymmärrä, miten niitä voi olla niin paljon! Ehkä koska tienvierustoja ei ole mitenkään aidattu ja täällä on niin paljon henkilöautoja, koska ei ole julkista liikennettäkään. Tai julkista liikennettä ei ole, koska autoja on niin paljon, en tiedä. 

Alun perin meidän oli tarkoitus kulkea telttamme kanssa paikasta toiseen bussilla. Suomessa se onnistuisi. Täällä ei. En tiedä, mikä uusiseelantilaisilla on oikein julkista liikennettä vastaan, mutta sitä ei ole. Minulla oli sellainenkin haave, että olisimme ajaneet junalla Uuden-Seelannin poikki. Ihmetykseni oli kova, kun en löytänyt googlaamalla mitään sellaista. Ilmeisesti junaradan vetäminen olisi täällä hyvin kallista ja vaikeaa, koska maasto on niin kukkulaista ja epätasaista.

Photo by Talles Alves on Unsplash

Toisin sanoen Uuden-Seelannin yhtäläisyydet Suomeen jäävät pinta-alan, asukasluvun sekä byrokraattisuuden tasolle. Tuo byrokraattisuus on täällä ehkä jopa pahempaa. Esimerkiksi jos täällä haluaa tehdä töitä, on oltava IRD-numero (eli vähän niin kuin paikallinen sotu) ja tili uusiseelantilaisessa pankissa. Tiliä ei voi avata ilman IRD-numeroa, eikä IRD-numeroa saa ilman tilinumeroa. Mikä neuvoksi? Onneksi löysimme pankin, jossa tiliä avatessa pystyi käyttämään IRD-numeron sijasta suomalaista veronumeroa (niinpä, mikä se on?!).

Valituksen aiheet eivät tähän lopu, mutta kirjoittajan puhti kylläkin. Täällä asuessa vastaan on siis tullut saman verran haasteita kuin kotonakin, ellei enemmän. Kenellekään ei pitäisi sanoa, että tämä olisi helppo tie. Tietysti tässä hommassa on paljon hyvääkin, mutta siitä kirjoitan ehkä myöhemmin toisessa postauksessa.

Mikäli harkitsee Working Holiday -matkalle lähtemistä Uuteen-Seelantiin, kannustan siihen aivan 100%:sesti. Vaikka vastaan tuleekin paljon haasteita, kokemus on kuitenkin kokonaisuudessaan todella kasvattava. Täällä oppii sietämään epämukavuutta ja yksinäisyyttä ihan eri tavalla kuin kotimaassaan voisi. Mutta siitä tosiaan lisää ehkä myöhemmin toisessa postauksessa.