Ensimmäinen Workaway-kokemuksemme (ei ollut hyvä)

Kun ei natsaa, ei natsaa - se on hyvä sääntö muistaa nettideittailussa ja Workaway-työssä.

Workaway on sivusto, jonka kautta paikalliset tavalliset ihmiset etsivät itselleen vapaaehtoistyöntekijöitä apukäsiksi majoitusta ja ruokailua vastaan. Työtä tehdään pääsääntöisesti 3-5 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa. Paikalliset työntarjoajat haluavat tutustua matkaajiin, vaihtaa kokemuksia, näyttää paikkoja ja viettää aikaa yhdessä. Joistain tulee elinikäisiä ystäviä. Kuulostaa hyvältä, eikö vain?

Photo by Maartin Van Den Heuvel on Unsplash

Kerron ensin kokemamme positiiviset asiat, koska niitäkin toki oli.

• Saimme oman huoneen, joka oli kaikin puolin erittäin mukava. Siellä oli sänky ja sähköt ja yöllä oli hiljaista ja pimeää.
• Ruokatoiveemme otettiin huomioon. Minä sain teetä, Aapo kahvia. Tuoreita kasviksia oli yllin kyllin.
• Paikan ympäristö oli kaunista ja rauhallista vihreää luontoa.
• Työmme oli puutarhatyötä ja talon sekä pihan siivousta. Meidän molempien mielestä se oli mukavaa työtä.

Kokemus ei ollut karmea. Kuulimme myöhemmin eräältä toiselta Working Holiday -matkaajalta hänen tuttaviensa kokemasta Workawaysta, joka oli niin järkyttävä, että työntekijät olivat lähteneet kolmantena päivänä pois. Me viihdyimme omassamme kokonaiset kaksi viikkoa, joten huonomminkin olisi voinut mennä.

Paljon paremminkin olisi kyllä voinut mennä. Kun luen netistä muiden positiivisia kokemuksia Workawaysta, olen haljeta kateudesta. Miksi me emme päässeet niin mukavaan ja helppoon paikkaan?

Isäntäperheemme saaman aikaisemman palautteen perusteella paikka vaikutti kaikin puolin loistavalta. Perhe oli kommenttien mukaan ihana. Perhe oli viettänyt paljon aikaa työntekijöiden kanssa, ja kaikilla oli ollut tosi hauskaa yhdessä. He olivat jooganneet ja retkeilleet yhdessä sekä istuneet iltaa nuotion ääressä musiikkia kuunnellen ja jutellen.

Kommenttien mukaan nämä työnantajat olivat älykkäitä ja maailmaa nähneitä, joustavia sekä ymmärsivät erilaisuutta - olihan heillä asunut jo kymmeniä vapaaehtoistyöntekijöitä. Kaikki oli sujunut täydellisesti! Monet lupailivat kommenteissaan, että tulevat pian takaisin ja kauhea ikävä tulee. Perheen lapset olivat kuulemma maailman ihanimpia ja heidän kanssaan oli mahtavaa olla.

Just joo. Ilmeisesti tällaiset asiat riippuvat niin paljon näkökulmasta ja ihmisestä, koska meidän kokemus oli jotain ihan muuta.

Ensinnäkin perheessä riideltiin todella paljon. Enkä tarkoita nyt sellaista hyväntahtoista ilmaa puhdistavaa riitaa, jossa vallitsee vastavuoroinen kunnioitus. Tarkoitan passiivis-aggressiivista välttelen katsekontaktia ja mutisen jotain hampaat kireinä -riitelyä, joka ei edes ole riitelyä. Se on vain sellaista kaamean kireää ja ahdistavaa elämistä. Kukaan ei sanonut, mitä oikeasti ajatteli. Kaikki vaan mutisivat vihaisesti ja yrittivät kuulostaa kohteliailta, mutta tuloksena oli armottoman kireä ja häijy ilmapiiri.

Sellaisessa ilmapiirissä ei työntekijöistä ehdi paljoa huolehtia, eikä meistä huolehdittukaan. Meille kerrottiin, missä on vessa, missä työt tehdään, missä on jääkaappi - ja siinä se. Työvarusteet etsimme itse. Onneksi perheen vaari, joka asui naapurissa, oli sen verran ystävällinen, että kertoi meille, miten työ kannattaisi tehdä ja vastaili kysymyksiimme. Hän ei kuitenkaan ollut maailmaa nähnyt. Kun sanoin, että olin koko ikäni asunut kerrostalossa, enkä ollut koskaan koskenutkaan lapioon, vaari oli suorastaan pelästynyt. Että miten noin voi olla? Miten sinä olet vielä elossa? Miten on mahdollista? Hän lähti pois päätään pudistellen, että nuo nykyajan nuoret ovat kyllä ihan pilalla. Ymmärrän toki. Jos ihminen ei ole koskaan käynyt ulkomailla eikä edes oman maansa pääkaupungissa, muut elämäntyylit jäävät kovin etäisiksi.

Joka ilta yritimme jutella perheen vanhemmille mukavia ja kysellä päivän kuulumisia sekä kertoa omista kokemuksistamme ja työn sujuvuudesta. Onnistuimme vain ärsyttämään heitä. He eivät olleet kiinnostuneita meidän kuulumisistamme tai edes puutarhansa edistymisestä. Kohauttelivat vain olkapäitä myrtsin näköisinä, kun kerroimme, miten paljon olimme saaneet aikaiseksi ja miten hienolta heidän puutarhansa jo näyttää.

Valitettavasti meillä ei myöskään ollut selkeitä työaikoja. Itse pidän siitä selkeydestä, että jos työt loppuvat kolmelta, voin juosta viittä yli jo suihkuun vailla huolen häivää miettien ainoastaan, mitä tekisin vapaa-ajallani. Täällä ei ollut sellaista vapautta. Tuntui, että olimme koko ajan töissä. Työpäivän päätyttyä meiltä odotettiin, että olisimme siivonneet vielä keittiötä, joskus laittaneet ruokaa tai leikkineet lasten kanssa. He kutsuivat sitä sanalla "living", mutta minun mielestäni se oli vain ovela tapa saada meitä tekemään ylitöitä. Olimme juuri lentäneet Uuteen-Seelantiin Indonesiasta, ja olisin halunnut työpäivän jälkeen vain nukkua aikaeroväsymystäni pois.

Photo by Vladislav Muslakov on Unsplash

Lisäksi meillä oli kaikenlaisia muita juttuja hoidettavina. Piti avata pankkitili, hankkia puhelinliittymä, IRD-numero ja miettiä, mitä teemme seuraavaksi. Kertaakaan emme voineet rentoutua.

Epäonneksi tai onneksi - en tiedä kumpaa - perhe lähti kesken kaiken pois useaksi päiväksi ja jätti meidät yksin. Onni oli siinä, että ainakin kireä ilmapiiri oli poissa. Epäonni sen sijaan oli siinä, että vastuullemme jäi koko talo pihoineen, kanat, vuohet ja perheen koira, jota piti ruokkia ja ulkoiluttaa. Toisin sanoen työmäärä vain lisääntyi perheen poissaolon aikana, emmekä saaneet uusille vastuualueillemme minkäänlaisia ohjeita.

(Perhettä ei muutenkaan voi syyttää liiasta huolenpidosta tai välittämisestä. Perheen äiti muun muassa kertoi meille, että heiltä oli hiljattain kuollut yksi vuohi, koska oli tullut kova sade, eivätkä he olleet viitsineet tehdä vuohilleen minkäänlaista suojaa kovaa säätä vastaan. Onneksi koiralla sentään oli koppi suojanaan. Koirakaan ei muuten saanut juosta pihalla vapaana vaan vietti suurimman osan ajasta häkissä tai talon eteen kiinni kytkettynä.)

Yksi kurjimmista asioita, mikä teki olostamme perheessä ikävää, oli aikaeroväsymys. Ehkä ei olisi pitänyt mennä perheen luo suoraan lentokentältä, mutta kumpikin luulimme, että saisimme luvan nukkua ainakin 70% aikaeroväsymyksestämme pois ennen töiden alkua. Toki maailmaa nähneet ihmiset ymmärtäisivät, että olemme rättiväsyneitä, eivätkä pistäisi meitä töihin heti, eikö vain?

Wrong again! Vaikka sanoimme ihan suoraan ja ihmisten kielellä, että meillä on järkyttävä aikaeroväsymys, tieto meni kuuroille korville. Saavuimme perheeseen myöhään illalla ja aikaisin seuraavana aamuna olimme jo työn touhussa. Harava ja lapio eivät vain halunneet nousta, kun koko kroppa huusi, että kello on kaksi yöllä, anna minun nukkua!

Vaikka puutarhatyöt olisi mielestäni voinut kyllä tehdä ihan mihin kellonaikaan tahansa, meidän piti silti herätä samaan aikaan perheen kanssa eli aikaisin. Kun aamupala oli syöty, ei sitä viitsinyt mennä uudestaan nukkumaankaan, joten menimme töihin. Haaveena joka kerta, että voisimme ottaa nokoset työpäivän päätteeksi. Vaan ei onnistunut - ei kertaakaan.

Lapset tulivat vaatimaan meitä leikkimään, ja kun muutaman päivän päästä rupesimme kieltäytymään, koska leikit olivat todella rankkoja fyysisesti, lapset alkoivat kovaan ääneen ihmetellä ja valittaa vanhemmilleen, että miksi emme leiki. Meiltä he kyselivät vihaisesti, miksi meidän pitää tehdä puutarhatöitä.

Eikö tämän perheen luona ollutkaan asunut kymmeniä vapaaehtoistyöntekijöitä?

Myös minulle ja Aapolle alkoi tulla riitaa. Minä sanoin, että minua ei kyllä kiinnosta pätkän vertaa, mitä minusta ajatellaan. Olen tehnyt päivän työt ja tarvitsen nyt päiväunet, joten minä menen nukkumaan. Aapo on sopuisampi luonteeltaan ja olisi halunnut osallistua perheen arkeen. Aapo yleensä voitti nämä väittelyt, koska vaikka yritinkin mennä nukkumaan, en saanut unta, koska oli valoisaa ja minä kenties jo ihan yliväsynyt. Vähän ajan yrittämisen jälkeen luovutin ja menin muiden seuraan eli käytännössä istumaan keittiöön ja katsomaan vierestä, kun perheen äiti laittoi ruokaa (hän ei antanut meidän auttaa).

Meille tuli myös väärinkäsitys suhteessa siihen, kuinka kauan aikaa viettäisimme perheessä. Oli mennyt lähes pari viikkoa, kun aikaeroväsymys alkoi helpottaa, puutarhatyö alkoi sujua ja perhekin tuli takaisin matkaltaan. Totesimme, että nyt varmaan helpottaa. Mennään juttelemaan perheelle, ehdotetaan yhteistä tekemistä. Me ei vaan olla vielä tutustuttu kunnolla. Kyllä se tästä vielä lähtee.

Vaan ei. Kun menimme juttelemaan perheelle maanantaina, saimme vastaukseksi, että keskiviikkona sinne on tulossa uusia työntekijöitä.

"What? Instead of us?" kysyin pöllämystyneenä. Koska en sanonut vastausta, myöhemmin varmistin vielä erikseen, "When you say that new workers come, do you mean that we have to leave?" Päähäni ei vain jotenkin istunut se tosiasia, että meitä oltiin potkimassa pihalle niin lyhyellä varoitusajalla.

Photo by Andre Hunter on Unsplash

Emme olleet puhuneet lähdöstämme mitään - päinvastoin olimme juuri saaneet puhtimme takaisin -
ja päällemme pudotetaan tällainen pommi, että nyt ne lähdette. Se oli todella ärsyttävää.

Niin ärsyttävää, että sain lopulta raivarit. Raivarit eivät olleet läheskään niin pahat kuin mitä olimme nähneet perheen lasten saavan. Ne olivat semi-hillityt aikuisten raivarit, mutta raivarit kuitenkin. Luulin olevani yksin kotona, mutta perheen isä olikin kuullut raivarini. Hän säikähti mielestäni aivan suhteettoman paljon ja pyysi meitä lähtemään saman tien. Joten me lähdimme.

Ehkä on sanomattakin selvää, että mitään joogaa, retkeilyä tai nuotion ympärillä istumista emme tehneet. Hädin tuskin saimme tietää isäntäperheestämme mitään muuta kuin sen, että heillä oli ilmeisesti kireä ja vaikea elämäntilanne, ja että yksi vuohi sinne tänne - ei mitään väliä.

Kun ei natsaa, ei natsaa. Joskus pitää vaan luovuttaa ja siirtyä elämässä eteenpäin, kohti uusia haasteita.

Jos harkitset vapaaehtoistyöntekoa Workawayn kautta, minulla on muutama neuvo:

• Juttele isäntäperheen kanssa mieluiten jo etukäteen. Skype-treffit ovat hyvä tapa tutustua ja fiilistellä, natsaako kemiat vai ei.
• Uskalla kysyä suoraan, mitä sinulta odotetaan, ja kysele niin pitkään, että varmasti ymmärrät vastauksen. Jos ehdot tuntuvat aiheettoman suurilta, mene muualle. Workawayn sääntöjen mukaan isäntäperhe ei saisi teettää työntekijöillään 3-5 tuntia enempää. Aikaa pitäisi riittää myös lepäämiseen.
• Jos paikka ja perhe osoittautuu ihan erilaiseksi kuin mitä odotit, saat lähteä pois kesken kaiken. Et ole sitoutunut mihinkään. Jos vaatimukset ovat kohtuuttomat ja tunnet olosi huonoksi perheessä ja koet, että sinua on huijattu, lähde pois.
• Sinulla on oikeus saada työvälineet ja ohjeistusta työntekoon. Sinulla on myös oikeus työ- ja yörauhaan, riittävään ruokaan, taukoihin ja riittävään lepoon. Jos työ on esim. hyvin fyysistä ja tarvitset pidemmät yöunet, eikä pysty syömään illallista niin myöhään, yritä sopia erilaisista järjestelyistä.

---

Lue lisää Uuden-Seelannin reissusta:
Kokemuksia Uudesta-Seelannista (valituspostaus)
Ensimmäinen Wwoofing-kokemuksemme (ei ollut hyvä)