Ulos kärsimyskaapista

Joskus, kun nykyhetki ei miellytä minua, teen ajatusleikin.

Kuvittele... mitä jos tämä hetki jatkuisi ikuisesti? Tulevaisuus ei toisikaan helpotusta, vaan helpotus olisi löydettävä tässä ja nyt. Miten tottuisin tähän? Voisinko nähdä tässä jotain hyvää?

Useimmat meistä elävät mielessään ”sitten kun” -maailmassa. Sitten kun pääsen kotiin tai sisälle lämpimään / saan olla yksin / olen laihduttanut / paranen / pääsen peloista ja kivuista eroon / äänet pääni sisällä lakkaavat syyttämästä minua kaikista maailman ongelmista... sitten minulla on hyvä olla. 

Mutta mitä jos sitä hetkeä ei tulisikaan? Mitä jos tämä hetki jatkuu ikuisesti? Olisiko elämäni silloin elämisen arvoista? Ja jos vastaat ”ei, ei se ole tämän kaiken arvoista, mieluummin kuolen”, mieti, miksei ole?

Elämme länsimaissa nautinto- ja onnellisuuskeskeisessä kulttuurissa. Meille uskotellaan, että meidän pitää tavoitella nautintoa ja onnellisuutta. Yksi ongelma on siinä, että onnellisuus-käsite on määritelty tietynlaiseksi, jotta sen voisi kätevästi valjastaa palvelemaan yhteiskunnan selviytymistä (eli kapitalismissa tienaamista ja kulutusta). Olet onnellinen, kun saat tienata ja kuluttaa, mutta et kuitenkaan ole, koska onni tuntuu hetkittäiseltä, häilyvältä ja juoksee koko ajan karkuun.

Kulttuuriin sopuisasti solahtaneina me uskomme, että nautintoa pitää tavoitella ja kärsimystä vältellä. Onhan se biologinen fakta, että elävä organismi toimii luonnostaankin niin. Biologinen nautinto ja kärsimys on kuitenkin erotettava kulttuurisesta. Se, mitä pidämme luonnostaan nautinnollisena, ei ole sama kuin mitä yhteiskunta haluaa meidän tavoittelevan.

Kulttuurimme opettaa, että vain (tietyllä tavalla!) onnellinen elämä on arvokasta elämää. Suru, masennus, viha ja kaikenlainen kärsimys ovat inhottavia, säälittäviä, ei-toivottavia ja hävettäviä asioita, joita pitää kaikin keinoin vältellä ja salata muilta ihmisiltä. Uskomus kulkee niin syvällä, että kärsivä ihminen kokee tehneensä jotain väärin tai epäonnistuneensa kansalaisena ja ihmisenä kokonaan. ”Ei kukaan tällaista tänne halua,” hän ajattelee tuskissaan. ”Olisi kaikille helpompaa, jos minua ei olisi.”

Ei kuitenkaan ole maailmanlaajuisesti totta, että kiva elämä olisi ikävää elämää arvokkaampaa – se on vain yhden kulttuurin piirre. Miksei kärsimys olisi aivan yhtä tärkeää ja arvokasta? Miksi kärsimyksestä pitäisi pyrkiä pois?

(Jos ikivanha buddhalainen perinne sanoo, että kärsimys on arvokasta, miksi emme kuuntelisi sitä mieluummin kuin omaa pinnallista ja materialistista kulutuskulttuuriamme?)

Yhteiskunta on riippuvainen siitä, että me kärsimme mutta häpeämme sitä ja teemme kaikkemme päästäksemme siitä pois. Olisi nykyjärjestelmällemme haitallista puhua kärsimyksen eduista. Ihmiset alkaisivat kuluttaa vähemmän ja eettisemmin. Kaikki haluaisivat terapiaan puimaan lapsuudentraumojaan. Työttömät lakkaisivat hakemasta töitä. 80% hyvinvointikonsulteista jäisi ilman asiakkaita...

Puhumattakaan siitä, että suurin osa kärsimyksestä on lähtöisin kulttuurista itsestään. Jos yhteiskunta hyväksyisi kaikki ihmiset samanarvoisina – jos hyväksyisimme toisemme – kenenkään ei tarvitsisi kärsiä eikä hävetä.

Miltä tuntuisi, jos yhteiskunta viestittäisi: olet hyvä ja arvokas ihminen ja kansalainen ja kelpaat omana itsenäsi. Tervetuloa kaikkiin julkisiin instituutioihin omana ihanana itsenäsi! Me hoidamme, kuuntelemme ja välitämme toisistamme. Täällä me autamme ja kohtaamme toisemme niin, ettei kukaan jää yksin. Olit sitten ihan kuka tahansa, olet tervetullut avoimeen ja välittävään yhteisöömme.