Atypical ja "se oma juttu"

Aika harvoin postailen tv-sarjoista, vaikka elokuvista olenkin kirjoittanut. Ja aika harvoin multa tulee sellaista juttua, että ei mulla oikeen ole mitään fiksua sanottavaa tästä, mutta tää on hyvä sarja, joka kannattaa katsoa! 

Tämä postaus sisältää jonkin verran juonipaljastuksia! 

Atypical on siis Netflixin originaali sarja, joka on nähtävissä siellä. Siinä on neljä kautta. Se kertoo autismin kirjolla olevasta Samista ja hänen perheestään. Sarjan alussa Sam on high schoolissa, mutta siirtyy sarjan kuluessa opiskelemaan collegeen ja löytää myös kutsumuksensa (joka on tosin meille katsojille aivan selvä heti ensimmäisestä jaksosta lähtien). 

Pidin sarjan jatkuvuudesta ja flowsta. Jotkut esimerkiksi komediasarjathan tehdään sillä tavalla, että kuka tahansa voi laittaa telkkarin päälle ja katsoa minkä tahansa jakson ja nauttia siitä. Ei tarvitse tietää, missä mennään tai mitä on aikaisemmin tapahtunut. Mutta kun tällaista sarjaa katsoo alusta loppuun järjestyksessä, jatkuvuuden puute on tosi ärsyttävää. Sarja tuntuu junnaavan kokoajan paikoillaan. Yhtenäisen juonen sijaan sarja on vain sarja irrallisia pikku tarinoita (jaksoja), jotka ovat kaikki suurin piirtein samanlaisia. 

Atypical on erilainen, sanoisinko epätyypillinen siinä mielessä (pun intended). Sarjassa oikeasti tapahtuu asioita ja juoni menee eteenpäin. Jokaisella kaudella on omat tarinansa ja seuraavalla kaudella ne taas muuttuvat. Jokainen kausi tuntuu siksi riittävän uudelta ja freesiltä, että mielenkiinto pysyy yllä. Hahmot myös kasvavat ja kehittyvät, mikä on tosi positiivista. 

 

Kuva: abc.net.au

 

Sarjahan alkaa siitä, että high schoolia käyvä autismin kirjolla oleva Sam haluaa löytää itselleen tyttöystävän. Paikallaan junnaavissa sarjoissa (esim. How I Met Your Mother) tämä jäisi koko sarjan läpi jatkuvaksi teemaksi, mutta onneksi näin ei käy, sillä Sam löytää tyttöystävän heti ensimmäisellä kaudella ja seurusteleekin hänen kanssaan läpi koko sarjan. Inhoan sellaisia will they won't they -säätöjä, joita on monissa sarjoissa ihan liikaa. 

Samin äiti Elsa on sarjan alussa yliuhrautuvainen ja tyytymätön perhe-elämäänsä, mikä johtaa pian pettämiseen. Onneksi tämäkään ei kuitenkaan jää koko sarjan läpi kantavaksi aiheeksi vaan myöhemmillä kausilla on jo muut ongelmat (tavallaan). 

Ensimmäisellä kaudella Sam käy myös terapeutilla ja tämänkin oletin pysyväksi, mutta ei! Terapia päättyy ykköskauden lopussa ja myöhemmillä kausilla Sam saa apua esimerkiksi vertaistukiryhmästä. Sarjassa on myös paljon hyviä hahmoja, jotka ovat elävän ja aidon tuntuisia eivätkä jää vain käsikirjoituksen pakolliseksi täytteeksi tai somisteeksi. 

Oli myös ilahduttavaa, miten hauska sarja välillä oli. Rakastan komediaa ja nauramista, mutta huumorintajuni on kai hiukan erikoinen, sillä minun on todella vaikea löytää komedioiden joukosta jotain, mikä oikeasti naurattaisi. Lukiessani sarjasta kertovia artikkeleita ja arvosteluja törmäsin monta kertaa siihen valitukseen, miten Samin autismia oli muka käytetty vitsin aiheena. Tämä jäi itseltäni huomaamatta, sillä minä nauroin eniten Caseylle ja Elsalle, joskus Zahidille. 

Esimerkiksi nauroin, kun ennen Caseyn yllätyssyntymäpäiväjuhlia käydään seuraava dialogi: 

Elsa: So. What are we gonna say when she gets here?
Kaikki (vaisusti): Surprise.
Elsa: Yeah. But less like you are at a funeral. Okay?
Zahid: Who says "surprise" in a funeral?

Elsa tarkoitti hautajaisviittauksellaan porukan masentunutta äänensävyä, mutta Zahid väänsi vitsiä äänensävyn sijaan sanotun sisällöstä ("surprise"). Yllättävä uudelleen tulkinta saa nauramaan, kun mietin, millaisessakohan tilanteessa hautajaisissa huudettaisiin "surprise".

Atypicalissa sivutaan myös elämän tarkoitus tai kutsumus -teemaa, joka on myös minusta erittäin mielenkiintoinen. Yhdessä vaiheessa Sam toimii tutkimusassistenttina ja hänen tehtävänään on haastatella ihmisistä aiheesta "mastery" eli mestaruus. Hän saa tehtyä viisi haastattelua, mikä saa hänet pohtimaan omaa mestaruuttaan ja kutsumustaan elämässä.

En ole nähnyt tätä teemaa käsiteltävän tv-sarjoissa tai edes erityisesti elokuvissa, joten ilahduin valtavasti. Monestihan elokuvien tai sarjojen tarinan aiheena on "itsensä löytäminen", johon kuuluu jonkinlainen oman jutun löytäminen, mutta koskaan siitä ei puhuta sanoilla "life purpose" tai "mastery" ja asia ohitetaan vähän liian vähäpätöisenä. Todellisuudessa oman elämänsä tarkoituksen löytäminen on tosi iso asia. (En tarkoita tässä yleisesti ELÄMÄN tarkoitusta vaan yksittäisen ihmisen elämän tarkoitusta, joka on jokaisella uniikki.)

Toinen asia, joka näissä representaatioissa harmittaa, on että kuinka helppoa kaikki on. Oma juttu löytyy helposti tai se on tiedossa mutta ei vain ole uskallusta sen toteuttamiseen. Sitten se uskalluskin löytyy vähän liian helposti. Itsehän olen jo vuosikausia soutanut ja huovannut (huopanut?) asioiden välillä, koska on niin vaikea tietää, mihin kannattaisi keskittyä

Atypicalissakin oman jutun löytäminen on Samille vähän liian helppoa. Ei sitä oikeastaan tarvitse etsiäkään. Itse asiassa se ei ole kuulemma mitenkään poikkeuksellista tosielämässäkään - väitetään, että se oma juttu on yleensä loppujen lopuksi aika itsestään selvä ja on koko ajan nököttänyt suoraan oman nenän edessä. 

Tällaisista (amerikkalaisista?) tv-sarjoista voisi kuvitella, että melkein kaikilla ihmisillä on joku rakas harrastus tai intohimo, joka on selkeästi sen ihmisen oma juttu. Itse tosielämää nähneenä koen, että yleensä näin ei ole. Aika harvalla on sellainen selkeä juttu. Harrastuksia saattaa olla montakin, mutta ei mikään vaikuta "klikkaavan". Työstä puhumattakaan. 

Esimerkiksi Stephen Kingin juttu on kauhuromaanit, ja Wim Hofin juttu on terveyden vahvistaminen kylmäaltistuksella ja hengityksellä. Teal Swanin juttu on inhimillisen kärsimyksen vähentäminen traumatyöskentelymetodeilla, ja Caleb Marshallin juttu on tanssi ja koreografiat. 

Samin juttu on Antarktis ja pingviinit. Minun juttuni on varmaankin taide, erityisesti maalaaminen, ehkä erityisesti eläinten maalaaminen, mutta kuka tietää.

Katsokaa Atypical! 

 

---

 

Elokuva-aiheisia postauksia:

Forrest Gump ja luottamus elämään

Sydämellisiä unelmia - arvostelu The Secret: Dare to Dream -elokuvasta 

Saako työ olla helppoa?

Toinen todellisuus - Analyysi Joker-elokuvasta

 

Postauksia elämän tarkoituksesta:

Taiteilijaksi

Uusi työ haussa

Nyt tai ei koskaan

Kukaan ei tarvitse minua

Tuuliviiri

Kommentit

Suositut tekstit