Tuuliviiri
"Life is what happens while you're busy making other plans." - John Lennon
Ah ja voih tätä lausetta! Koskaan en ole tuntenut tätä niin todeksi kuin nyt.
Ongelmani on työ. Rakastan työn tekoa, mutta en pääse edes aloittamaan, koska en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä.
Jo lapsena minulla oli paljon eri kiinnostuksen kohteita: piirtäminen, lukeminen, kirjoittaminen, elokuvat, laulaminen, käsityöt… Sekä joitakin sellaisia, joita pääsin toteuttamaan vasta aikuisiällä, niin kuin sisustaminen, baletti ja matkustelu.
Opiskelin filosofiaa, mutta se oli vasta kolmas ja samalla viimeinen vaihtoehto opiskelualavaihtoehtolistallani, jolla ensimmäisenä oli graafinen suunnittelu (valitettavasti en päässyt pääsykokeesta läpi) ja toisena englantilainen filologia (pääsykoekirja oli tylsä enkä jaksanut lukea sitä).
Kun opiskelin filosofiaa, suurimman osan ajasta minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Joka vuosi hakuaikojen alkaessa pohdiskelin, minne voisin vaihtaa. Mielenterveys kuitenkin reistaili tosi pahasti, enkä päässyt vaihtamaan. Valmistuin filosofiasta.
Samalla kun opiskelin, tein ravintola-alan ja kaupan alan töitä eli työskentelin tarjoilijana ja myyjänä. En saanut muuta. Valmistumisvuotenani pääsin kokeilemaan ensi kertaa toimistotöitä. Vaihtelevalla menestyksellä. Joskus se oli ihan ok, mutta suurimman osan ajasta aika kauheaa. Muistan, kun pinnistelin ja annoin kaikkeni. Psyykkasin itseäni aamusta iltaan olemaan kiitollinen, että sain tehdä töitä, sain auttaa, sain olla hyödyksi.
Koska olin juuri opiskellut yhdeksän vuotta yliopistossa, uuden tutkinnon aloittaminen heti siihen perään ei hirveästi houkuttanut. Päätin, että ryhtyisin taiteilijaksi. Olin hyvä siinä.
(Teksti jatkuu sydämen alla.)
Se, että on hyvä jossain, ei valitettavasti vielä riitä. Työn pitäisi olla vielä mielekästäkin, mutta taiteilu ei tuntunut siltä, miltä olin ajatellut. Välillä leijailin yhdeksännessätoista taivaassa innostuksesta, välillä epävarmuuteni lamaannutti minut täysin. Vaikka tein monta taulua ja korttia sekä maalauksia ja piirustuksia eri tekniikoilla, en löytänyt tapaa, joka olisi tuntunut omalta. Mikään ei tuntunut hyvältä. Tai kaikki tuntui mutta vain hetken aikaa. No, ainakaan minun ei tarvinnut enää psyykata itseäni olemaan kiitollinen ihan niin paljoa kuin aikaisemmin. Joskus nimittäin olin ihan oikeasti kiitollinen.
Alkanutta taiteilijauraani varjosti kiinnostukseni psykologiaan ja mielenterveyteen. Käytin kaiken vapaa-aikani alan tutkimiseen. En voinut enkä halunnut antautua täysillä taiteelle, kun täysin toinen ala veti kiinnostustani niin eri suuntaan. Väylä psykoterapeutiksi olisi kuitenkin suljettu siihen asti, että suostuisin käymään jonkun terveysalan tutkinnon. Siispä menin opiskelemaan taideterapiaa. Pääsin sisään sillä perusteella, että olin taiteilija.
Yritin yhdistää psykologiaa ja taidetta useita kertoja. Tein piirustuksia psykologisista aiheista. Tein intuitiivisia piirustuksia. Yritin jopa kirjoittaa ja kuvittaa lastenkirjaa, jossa yhdistyisivät kiinnostukseni söpöihin hahmoihin ja mielenterveyteen. Sain ihan hyviä ideoita, mutta en päässyt niissä kovin pitkälle.
Syynä tähän oli lisäksi se, että myös taiteen kentän sisällä kiinnostukseni vaihteli lähes viikottain. Välillä halusin maalata söpöjä satuhahmoja pastelliväreillä. Sitten niiden lapsellisuus alkoi ärsyttää ja roiskin mustaa ja punaista isolle paperille - halusinkin tehdä taidetta vaikeista tunteista. En kuitenkaan pitänyt lopputuloksesta läheskään niin paljon kuin söpöistä satuhahmoista. Välillä taas minun teki mieli piirtää pikkutarkkaa tussiviivaa ja yksityiskohtia ilman mitään suunnitelmaa. Sitten tajusinkin yhtäkkiä, että lyijykynä olikin lempitaidevälineeni ja halusin piirtää vain naisten kasvoja ja vartaloita sekä kukkia.
Jossain vaiheessa löysin abstraktin taiteen ja totesin, että se on se, mitä olen aina etsinyt. Siinä en kuitenkaan pääse käyttämään todellisuudenkopiointitaitojani. Tässä välissä ehdin kokeilla myös kalligrafiaa ja tietokoneella tekemistä…
Vaikka toisaalta yhteiskunnalliset ja mielenterveysaiheet kiinnostavat minua syvästi, en voi olla huomaamatta, että kun syvennyn niihin, olen aivan älyttömän onneton. Elämäni on taistelua. Aikani kuluu vihaisena ja voimattomana, yrittäen ottaa kantaa johonkin, mikä on paljon minua valtavampi voima. Tunnen oloni pieneksi ja surkeaksi. Eristäydyn muista ihmisistä.
(Teksti jatkuu sydämen alla.)
Olen ollut onnellisimmillani silloin, kun olen saanut jonkun mahtavan idean ja toteuttanut sen, oli se sitten kakun leipominen, joulukorttien piirtäminen, korin virkkaaminen tai blogipostaus. Jotkut ideat - kuten sänkykatoksen rakentaminen - eivät ole toteutuneet, sillä ne ovat tuntuneet liian työläiltä.
Tuntuu, että sisälläni riitelevät 7-vuotias tyttö, seksuaalisesti voimaantunut nainen, kunnianhimoinen yrittäjä, lupsakka sohvaperuna, lippua kantava anarkisti, rajoja rikkova avant garde -taiteilija, käsityömummo ja sadomasokistinen psykoanalyytikko. Heistä jokaisella on oma käsitys siitä, mitä minun (tai meidän) pitäisi elämälläni (mme) tehdä ja he eivät vain pääse sopuun.
Ah ja voih tätä lausetta! Koskaan en ole tuntenut tätä niin todeksi kuin nyt.
Ongelmani on työ. Rakastan työn tekoa, mutta en pääse edes aloittamaan, koska en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä.
Jo lapsena minulla oli paljon eri kiinnostuksen kohteita: piirtäminen, lukeminen, kirjoittaminen, elokuvat, laulaminen, käsityöt… Sekä joitakin sellaisia, joita pääsin toteuttamaan vasta aikuisiällä, niin kuin sisustaminen, baletti ja matkustelu.
Opiskelin filosofiaa, mutta se oli vasta kolmas ja samalla viimeinen vaihtoehto opiskelualavaihtoehtolistallani, jolla ensimmäisenä oli graafinen suunnittelu (valitettavasti en päässyt pääsykokeesta läpi) ja toisena englantilainen filologia (pääsykoekirja oli tylsä enkä jaksanut lukea sitä).
Kun opiskelin filosofiaa, suurimman osan ajasta minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Joka vuosi hakuaikojen alkaessa pohdiskelin, minne voisin vaihtaa. Mielenterveys kuitenkin reistaili tosi pahasti, enkä päässyt vaihtamaan. Valmistuin filosofiasta.
Samalla kun opiskelin, tein ravintola-alan ja kaupan alan töitä eli työskentelin tarjoilijana ja myyjänä. En saanut muuta. Valmistumisvuotenani pääsin kokeilemaan ensi kertaa toimistotöitä. Vaihtelevalla menestyksellä. Joskus se oli ihan ok, mutta suurimman osan ajasta aika kauheaa. Muistan, kun pinnistelin ja annoin kaikkeni. Psyykkasin itseäni aamusta iltaan olemaan kiitollinen, että sain tehdä töitä, sain auttaa, sain olla hyödyksi.
Koska olin juuri opiskellut yhdeksän vuotta yliopistossa, uuden tutkinnon aloittaminen heti siihen perään ei hirveästi houkuttanut. Päätin, että ryhtyisin taiteilijaksi. Olin hyvä siinä.
(Teksti jatkuu sydämen alla.)
Se, että on hyvä jossain, ei valitettavasti vielä riitä. Työn pitäisi olla vielä mielekästäkin, mutta taiteilu ei tuntunut siltä, miltä olin ajatellut. Välillä leijailin yhdeksännessätoista taivaassa innostuksesta, välillä epävarmuuteni lamaannutti minut täysin. Vaikka tein monta taulua ja korttia sekä maalauksia ja piirustuksia eri tekniikoilla, en löytänyt tapaa, joka olisi tuntunut omalta. Mikään ei tuntunut hyvältä. Tai kaikki tuntui mutta vain hetken aikaa. No, ainakaan minun ei tarvinnut enää psyykata itseäni olemaan kiitollinen ihan niin paljoa kuin aikaisemmin. Joskus nimittäin olin ihan oikeasti kiitollinen.
Alkanutta taiteilijauraani varjosti kiinnostukseni psykologiaan ja mielenterveyteen. Käytin kaiken vapaa-aikani alan tutkimiseen. En voinut enkä halunnut antautua täysillä taiteelle, kun täysin toinen ala veti kiinnostustani niin eri suuntaan. Väylä psykoterapeutiksi olisi kuitenkin suljettu siihen asti, että suostuisin käymään jonkun terveysalan tutkinnon. Siispä menin opiskelemaan taideterapiaa. Pääsin sisään sillä perusteella, että olin taiteilija.
Yritin yhdistää psykologiaa ja taidetta useita kertoja. Tein piirustuksia psykologisista aiheista. Tein intuitiivisia piirustuksia. Yritin jopa kirjoittaa ja kuvittaa lastenkirjaa, jossa yhdistyisivät kiinnostukseni söpöihin hahmoihin ja mielenterveyteen. Sain ihan hyviä ideoita, mutta en päässyt niissä kovin pitkälle.
Syynä tähän oli lisäksi se, että myös taiteen kentän sisällä kiinnostukseni vaihteli lähes viikottain. Välillä halusin maalata söpöjä satuhahmoja pastelliväreillä. Sitten niiden lapsellisuus alkoi ärsyttää ja roiskin mustaa ja punaista isolle paperille - halusinkin tehdä taidetta vaikeista tunteista. En kuitenkaan pitänyt lopputuloksesta läheskään niin paljon kuin söpöistä satuhahmoista. Välillä taas minun teki mieli piirtää pikkutarkkaa tussiviivaa ja yksityiskohtia ilman mitään suunnitelmaa. Sitten tajusinkin yhtäkkiä, että lyijykynä olikin lempitaidevälineeni ja halusin piirtää vain naisten kasvoja ja vartaloita sekä kukkia.
Jossain vaiheessa löysin abstraktin taiteen ja totesin, että se on se, mitä olen aina etsinyt. Siinä en kuitenkaan pääse käyttämään todellisuudenkopiointitaitojani. Tässä välissä ehdin kokeilla myös kalligrafiaa ja tietokoneella tekemistä…
Vaikka toisaalta yhteiskunnalliset ja mielenterveysaiheet kiinnostavat minua syvästi, en voi olla huomaamatta, että kun syvennyn niihin, olen aivan älyttömän onneton. Elämäni on taistelua. Aikani kuluu vihaisena ja voimattomana, yrittäen ottaa kantaa johonkin, mikä on paljon minua valtavampi voima. Tunnen oloni pieneksi ja surkeaksi. Eristäydyn muista ihmisistä.
(Teksti jatkuu sydämen alla.)
Olen ollut onnellisimmillani silloin, kun olen saanut jonkun mahtavan idean ja toteuttanut sen, oli se sitten kakun leipominen, joulukorttien piirtäminen, korin virkkaaminen tai blogipostaus. Jotkut ideat - kuten sänkykatoksen rakentaminen - eivät ole toteutuneet, sillä ne ovat tuntuneet liian työläiltä.
Tuntuu, että sisälläni riitelevät 7-vuotias tyttö, seksuaalisesti voimaantunut nainen, kunnianhimoinen yrittäjä, lupsakka sohvaperuna, lippua kantava anarkisti, rajoja rikkova avant garde -taiteilija, käsityömummo ja sadomasokistinen psykoanalyytikko. Heistä jokaisella on oma käsitys siitä, mitä minun (tai meidän) pitäisi elämälläni (mme) tehdä ja he eivät vain pääse sopuun.
Kommentit
Lähetä kommentti