Saako työ olla helppoa?

Yksi lempileffoistani lapsena oli Maija Poppanen (Julie Andrews, 1964) ja yksi sen leffan lempi kohdistani laulu nimeltä Spoonful of Sugar, jonka aikana Maija ja lapset siivoavat lasten huoneen sormia napsauttamalla. 

Laulu alkaa näin: 

In every job that must be done
There is an element of fun
Find the fun, and snap!
The job's a game! 

Sen jälkeen alkaa napsuttelu. Vaatteet hyppäävät lipaston laatikoihin, lelut omiin laatikkoihinsa ja hatut lentävät naulakkoon.

 

Kuva: independent.co.uk

 

Rakastin tätä kohtaa, koska kukapa ei haluaisi osata tehdä taikuutta. Olisipa huoneen siivoaminen (tai joku muu tylsä homma) niin helppoa, että se hoituisi vain sormia napsauttamalla. Mutta kun innostuin hauskuuden ajatuksesta, jouduin samalla pettymään. Eihän minulla ollut taikavoimia niin kuin Maija Poppasella. Huoneen siivoaminen ei ikinä tulisi olemaan minulle niin helppoa ja hauskaa. 

Olin ala-asteikäinen ja logiikkani sen mukainen. Nyt ymmärrän, että laulun sanoma on todellisuudessa todella ovela ja mieltä avartava. 

Luetaan yllä oleva teksti uudestaan. 

In every job that must be done
There is an element of fun
Find the fun, and snap!
The job's a game! 

Lapsuuden perheessämme ihannoitiin kovaa työtä. Mitä enemmän kärsii työn eteen sen parempi. Suurimpia sankareita ovat kovimmat kärsijät. Työn pitää olla ja tuntua rankalta, koska muuten se ei ole työtä vaan leikkiä. Ja jos kaikki päivät vaan leikkii, ei selviydy elämässä. 

Tätä filosofiaa tukien ikävistä ja tylsistä arkirutiineista ei tietenkään kannattanut etsiä mitään kivaa uutta näkökulmaa, koska työn pitääkin olla ikävää ja tylsää. Se karaisee ja kasvattaa. 

Ymmärrettävistä syistä janosin Maija Poppasen näkökulmaa. Että voisi löytää tylsistä hommista jonkun hauskan elementin, jolloin sen tekemisestä tulisi kivaa.

Lapsena halusin nimenomaan hauskuutta. Nyt aikuisena huomaan, että Maija Poppasen näkökulma ei ole pelkästään hauska vaan se myös saa työn sujumaan nopeammin, tehokkaammin ja paremmin. Olet ehkä kuullut jossain sanottavan, että jos tekee työtä, jota rakastaa, sen tekee hyvin, koska on sisältä päin motivoitunut. 

Jotkut ihmiset kuitenkin valitsevat ennemmin kärsiä työnsä eteen kuin pitää hauskaa ja saada hyviä tuloksia nopeasti. Kärsimys on hyve -uskomus lienee tullut kulttuuriimme uskontojen tietynlaisesta tulkinnasta. Samainen uskomus soluttautui myös uskontoa vieroksuvan Neuvostoliiton ideologiaan, jonka kasvatteja vanhempani olivat.

Monesti ajatellaan, että työ, jonka eteen on kärsinyt, on jollakin tavalla hienompaa, ylevämpää ja arvokkaampaa kuin helposti hoitunut työ, saati leikki. Kerromme mielellämme toisillemme, kuinka paljon olemme kärsineet tämän tai tuon asian eteen. Olemme ylpeitä.

Jos jokin asia on toiselle helppo, ajattelemme helposti, että se ei ole niin arvokas. "Helppohan tuon on" tai "hyvää tuuria", ajattelemme.

Miksi on joskus niin helppoa tehdä asioista vaikeita ja niin vaikeaa antaa niiden olla helppoja?

Mielestäni Spoonful of Sugar -laulu ja sen sanoma on niin nerokas, koska olen omassa elämässäni kokenut, miten helpompaa, hauskempaa, kevyempää ja soljuvampaa elämä voi olla, kun sallii itselleen, että työ voi olla hauskaakin.

Miten olisi tällainen ajatus: jos työ tulee tehtyä, mitä merkitystä sillä on, kuinka paljon sen eteen on kärsitty? Jos huone on siisti, onko väliä, onko sen siivoaminen ollut hauskaa vai ikävää? Voisi siis yhtä hyvin olla kivaa, vai mitä?