Forrest Gump ja luottamus elämään
Forrest Gump on minusta todella kiinnostava elokuva. Olen pohtinut sitä paljon. Se opettaa, että ihminen voi saada hienon ja mielenkiintoisen elämän luottamalla elämään. Elokuvassa Forrest Gump vain seuraa universumilta tulevia viestejä (elokuvassa puhutaan kohtalosta) eteenpäin ja eteenpäin. Hän ottaa kyseenalaistamatta vastaan sen, mikä hänelle annetaan.
Hän pääsee kouluun äitinsä ansiosta. Hän alkaa juosta, kun Jenny huutaa legendaarisen lauseen "Run, Forrest, run!" kiusaajien jahdatessa Forrestia. Sen jälkeen hän juoksee joka paikkaan. Sen lisäksi, että Forrest ottaa sen, mikä annetaan, hän ei arvota asioita hyviksi tai huonoiksi, tärkeiksi tai turhiksi, vaan antaa kaikkensa sille, mitä on milläkin hetkellä tekemässä. Sen jälkeen kun häntä "käsketään" juoksemaan, hän juoksee niin usein ja niin paljon, että hänestä tulee mestarillinen juoksija. Sen ansiosta hänelle aukeaa paikka collegessa, minne hän ei olisi muuten päässyt.
 |
| Kuva: filmipilvi.fi |
Collegessa hän opiskelee valmistumiseen saakka. Sitä elokuvassa ei kerrota, miten hän sieltä valmistuu, mutta oletettavasti sillä on jotakin tekemistä hänen jalkapallon pelaamisensa kanssa. Tai ehkä hän vain opiskelee niin tunnollisesti ja niin paljon, että hän valmistuu ihan vain kovan työn ansiosta?
Joka tapauksessa… mitä tapahtuu hänen valmistujaisissaan? Eräs henkilö lähestyy häntä kysymyksellä "oletko miettinyt tulevaisuuttasi?" ja antaa hänelle Yhdysvaltain armeijan esitteen. Forrest ottaa vastaan sen, mitä annetaan. Hän menee armeijaan ja sitä kautta Vietnamin sotaan.
Sodassa hyökkäyksen alla häntä käsketään taas juoksemaan ja hän tottelee. Sitten hänen on kuitenkin palattava etsimään ystäväänsä Bubbaa. Kun hän etsii Bubbaa, hän törmää muihin haavoittuneisiin ja kantaa heidät turvaan yksi kerrallaan. Sillä niin kuin Forrest itse myöhemmin elokuvassa toteaa, "en ole älykäs mies, mutta tiedän, mitä rakkaus on".
Sodasta palattuaan hän on toipumassa pakaravammastaan, kun taas kerran joku satunnainen henkilö kysyy häneltä, "oletko koskaan pelannut pöytätennistä?" ja näyttää hänelle, miten pelataan. Forrest alkaa pelata pöytätennistä. Koska hän antaa sille kaikkensa ja alkaa pelata koko ajan, hänestä tulee siinä mestari ja lopulta hän pääsee pelaamaan Kiinaan. Hän pelaa pingistä useiden vuosien ajan. Hän ei tähtää sillä mihinkään. Hän vain pitää pelaamisesta.
Hän pelaa siihen asti, että hänet vapautetaan armeijasta. "Tarkoittaako tämä, että en saa enää pelata?", hän kysyy. Tässä hän näyttää surunsa. Hän ei ehkä haluaisi lopettaa, mutta hän kuitenkin lopettaa ja palaa kotiin. Forrest on yhtä hyvä päästämään irti kuin hän on ottamaan vastaan. Hän hyväksyy, että kun joku asia päättyy, se päättyy. Hän ei yritä pakottaa asioita jäämään pitämällä niistä kynsin hampain kiinni.
Kotona hänen äitinsä pyytää häntä mainostamaan erään valmistajan pöytätennismailaa, koska siitä saisi 25 000 $. Forrest ei haluaisi valehdella pelanneensa mailalla, jolla ei oikeasti pelannut, mutta hän suostuu, kun hänen äitinsä pyytää. Armeijassa ollessaan hän lupasi Bubballe, että lähtee tämän kanssa katkarapupyyntibisnekseen. Vaikka Bubba menehtyi sodassa, Forrest pitää lupauksestaan kiinni. Hän käyttää rahat katkarapupyyntiveneeseen ja lähtee vesille.
Hän viettää vesillä oletettavasti kuukausia ilman, että saa pyydystettyä kovin montaa katkarapua. Silti hän vain jatkaa. Hän ei ala epäillä tai laskeskella, paljonko rahaa häneltä kuluu ilman tuottoa. Hän ei luovuta. Hän ei ota huonoa pyyntionnea merkkinä siitä, että hän on väärällä alalla. Joulu ja uusi vuosi tulevat ja menevät. Hän törmää luutnantti Daniin, joka tulee myöhemmin ravustamaan hänen seurakseen ja avukseen, sillä mitäpä parempaa tekemistä masentuneella ja vihaisella Dan-raukalla on. Vasta kun valtava myrsky onnistuu hajottamaan kaikki muut alueen katkarapuveneet, ravustusonni kääntyy. Forrest ja Dan saavat haaveihinsa paljon katkarapuja ja hankkivat sitten lisää veneitäkin yritykseensä.
Sitten Forrest saa kuulla, että hänen äitinsä on vakavasti sairas. Dan jää hoitamaan bisneksiä ja Forrest lähtee saman tien kotiin olemaan äitinsä kanssa. Äidin kuoleman jälkeen Forrest saa töitä nurmikonleikkaajana, mitä hän tekee jälleen kerran keskittyneesti ja nautinnolla. Hän ei palaa vesille.
Sitten hänen lapsuudenystävänsä ja rakkautensa kohde Jenny tulee käymään ja jää asumaan hänen luokseen pidemmäksi aikaa. Jenny ei kuitenkaan ole valmis sitoutumaan ja lähtee jonkin ajan kuluttua pois (niin kuin monta kertaa aikaisemminkin). Ennen lähtöään hän antaa Forrestille lahjaksi juoksukengät.
Jennyn lähdön jälkeen Forrest istuu yksin talossa tekemättä mitään, masentuneena. Eräänä päivänä hän lähtee jonkin sisäisen impulssin sanelemana juoksemaan. Hän juoksee tauotta kolmen vuoden ajan, muistaakseni neljä kertaa Yhdysvaltojen halki. Oletettavasti hän näin prosessoi äitinsä kuolemaan ja Jennyn lähtöön liittyvää surua ja tuskaa. Jälleen kerran hän vain juoksee, koska tekee mieli, eikä ala epäillä toiminnan merkitystä tai pohtia, voisiko hän käyttää aikansa jotenkin hyödyllisemmin. Hän juoksee siihen asti, kunnes hän jonkin sisäisen impulssin myötä kokee tarvetta lopettaa. Ja sitten hän vain lopettaa ja lähtee kotiin. Hän ei mieti, että pitää vielä jatkaa lähimpään kaupunkiin tai että en halua tuottaa pettymystä niille kaikille ihmisille, ketkä ovat huomanneet tempauksen ja saaneet siitä toivoa. Hän vain lähtee kotiin.
Kotona hän saa kirjeen Jennyltä ja lähtee tapaamaan häntä, minkä jälkeen elokuva tulee pian päätökseensä.
Kirjoitin jonkin aikaa sitten pitäneeni synkronisiteettipäiväkirjaa. Toisin sanoen pidin kirjaa merkitsevistä yhteensattumista (=synkronisiteetti), koska niiden sanotaan kertovan, että ihminen on niin sanotusti oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla tiellä.
Harjoitus alkoi opettaa minulle samaa kuin mistä Forrest Gump -elokuvassa on kyse. Luota elämään. Elämä kantaa. Uskalla ottaa vastaan ja päästää irti. Heittäydy elämän kannattelemaksi kuin Forrest tai elokuvan ikoninen höyhen.
Monille ihmisille tämä oppiläksy on kuitenkin mitä hankalin omaksua. Varsinkin jos on älykäs ihminen, jolla on vilkas mieli ja taipumusta pohdiskeluun. Asioiden analysoinnista tulee monille meistä selviytymiskeino. Olemme oppineet, että elämään nimenomaan ei voi luottaa. Pitää miettiä, harkita, punnita vaihtoehtoja, analysoida, lykätä päätöksentekoa… Mitä jos mitä jos mitä jos.
Mitä muut minusta ajattelevat? Mitä jos tämä ei toimi? Mitä jos on olemassa parempi vaihtoehto? Mitä tämä kaikki merkitsee? Kuka minä olen (juoksija vai ravustaja)? Ja niin edelleen.
Asioita on vaikeaa ottaa vastaan ja niistä on vaikeaa päästää irti.
Jokin asia usein näyttäytyy lähtökohtaisesti negatiivisena, jolloin emme todellakaan halua sitä. Luottamus elämään vaatisi, että emme tuomitsisi asioita suoralta kädeltä vaan olisimme avoimempia niille. Forrest ei näyttänyt mitenkään hurjasti kärsivän Vietnamin sodassa neljä kuukautta kestäneestä sadekaudesta, mutta minä olisin varmasti tullut ihan hulluksi. Joka päivä olisin kironnut koko paskan ja lopulta minut olisi viety sairaalaan hermoromahduksen takia. Luottamus elämään vaatii ihan hurjaa nöyryyttä.
Ja mieluisista asioista ei haluta päästää irti. Forrest jätti taakseen sekä pöytätenniksen peluun, kukoistavan katkarapubisneksen että juoksunsa kadehdittavan helposti. Puhumattakaan Jennystä, jonka hän päästi lähtemään luotaan yhä uudestaan. Kuinka moni pystyisi samaan? Minä ainakin olisin rukoillut Jennyä jäämään ja yrittänyt todistaa hänelle, että hänellä olisi kanssani paremmat oltavat kuin niiden huumehuuruisten hyväksikäyttäjien kanssa. Tiedän, että muita ihmisiä ei voi muuttaa, mutta kun…
Rakkaista asioista ei haluta päästää irti muutoksen pelossa ja koska mitä jos mitään muuta hyvää ei enää tulekaan tilalle?
Lopulta synkronisiteettipäiväkirjani pitäminen kaatui näihin ongelmiin. Eteeni tuli asia, joka olikin liian vaikea ottaa vastaan. Sitten en halunnutkaan päästää jostain toisesta asiasta irti. Kontrolli palasi elämääni.
Jotta kaltaiseni kontrollifriikki pystyisi elämään Forrest Gump -elämää, siihen vaaditaan aivan älyttömästi nöyryyttä ja luottamusta. Joka päivä, joka hetki pitää muistuttaa itseään. Luota, luota, luota. Ota vastaan. Ja sitten: päästä irti. Luovu, luovu, luovu. Se on ihan helvetin pelottavaa mutta samalla jotenkin hurjan ihanaa.
Asioiden ottaminen vastaan tuomitsematta ja kyseenalaistamatta, ja niistä irti päästäminen yhä uudestaan ja uudestaan. Siinä vasta haastetta.
Aiempia elokuva-aiheisia postauksia:
Sydämellisiä unelmia - arvostelu The Secret: Dare to Dream -elokuvasta
Kommentit
Lähetä kommentti