Nyt tai ei koskaan

Viime viikko oli aika hullu. Kävin kahdessa yritysneuvonnassa, jossa puhuin tästä blogista ja sain kannustusta. Toisen yritysneuvojan mielestä minun kannattaisi tarjota juttujani Image-lehteen. Keksin myös hänen luonaan mielenkiintoisen kirjakonseptin, jonka haluaisin toteuttaa.

Olin aivan sanoinkuvaamattoman innoissani, kun lähdin neuvonnasta, mutta kotona romahdin. Aloin kokea yhtä voimakasta, yhtä sanoinkuvaamatonta pelkoa. Enhän minä nyt voisi mihinkään lehteen juttujani lähettää, varsinkaan niin hienoon lehteen kuin Image. Ja enhän minä nyt tietenkään voisi mitään kirjaa kirjoittaa. Sehän olisi ihan hullua. Ei minusta ole siihen. Jos yritän, minut torjutaan, enkä tiedä, milloin toivun.

(Teksti jatkuu kuvan alla.)

Kun olin lapsi, piilotin kaikki kirjoitukseni. Äitiäni ärsytti, että kirjoitin "pöytälaatikkoon". Hän olisi halunnut, että teen harrastuksellani jotain muutakin. Hän yritti kannustaa minua jo lapsena näyttämään kirjoituksiani muillekin, mutta minä kieltäydyin jyrkästi. Kirjoitukseni olivat äärimmäisen henkilökohtaisia. En voinut kuvitellakaan, mitä tapahtuisi, jos joku lukisi ne.

Vielä silloin olin varma, että kukaan muu ei koe elämää niin kuin minä. Minun piti salata kokemukseni selviytyäkseni, teeskennellä olevani "normaali" niin kuin silloin ajattelin. Kirjoitukseni olivat väylä purkaa kaikkia todellisia tuntemuksiani. Niissä kirjoitin sivutolkulla telepaattisesta yhteydestä kissoihin, elämän muuttavista suudelmista ja miten paljon elämä ja maailma tekevät kipeää. Kirjoitin pieniä tarinoita läheisyydenkaipuusta ja kuolemasta. Todennäköisesti lapsuuden ja teiniajan kirjoitukseni eivät olleet mitenkään kovin poikkeavia suuren maailman mittakaavassa, mutta ainakaan lähiverkostoistani en tunnistanut ketään, joka olisi osannut suhtautua niihin ymmärtäväisesti.

Kerroin kokemuksistani toki jonkin verran ihmisille: perheelle, opettajille, koulun terveydenhoitajalle… Mistään en saanut kuitenkaan sellaista ymmärtäväistä aikuismaista vastuunottoa. Tiedättehän? Tai ehkä ette tiedä, koska tekään ette saaneet… Mutta tiedättehän, kun jos nuori tulee kertomaan jostain, mitä ei itse ymmärrä ja mikä pelottaa, niin parhaimmassa tapauksessa aikuinen nyökkäilee sillä tavalla, että "been there, done that" ja selittää nuorelle rauhallisesti, mistä on kyse. Nuori kokee, että hän ei olekaan outo tai hullu ja rauhoittuu.

Minulle ei ole koskaan tapahtunut näin. Jos olen joskus kertonut aikuiselle kokemuksistani, he ovat vaihtaneet vaivaantuneena puheenaihetta, tai vain tuijottaneet minua, tai sitten käsittäneet kokonaan väärin. Tai sitten he ovat jopa hermostuneet minuun ja käskeneet olemaan ajattelematta sellaisia asioita.

Ei siis voinut olla puhettakaan siitä, että olisin lapsena uskaltanut olla avoin ja haavoittuvainen. Ja jos joskus yritin sitä olla - esimerkiksi jos kirjoitin syvimpiä tuntemuksiani auki koulun aineisiin - opettajat eivät ymmärtäneet, mitä yritin sanoa. Muistanpa kerran kirjoittaneeni kirjoitelman kouluun, jossa purin vihaa perhettäni kohtaan. Opettaja oli kirjoittanut paperin viimeiselle sivulle, "Olipa karmiva satu!" Olisin toivonut, että hän olisi kuullut hiljaisen avunhuutoni ja auttanut minua löytämään jonkun, kenen kanssa voisin puhua ahdistavasta perhetilanteestani. Mutta ei. Hän piti kirjoitustani satuna ja karisti vastuun hartioiltaan kuin ärsyttävän hyttysen.

Toisessa aineessani käsittelin kiusatuksi ja petetyksi tulemista niin hyvin kuin sen ikäisenä osasin. "Tyttöjen motiivit jäivät epäselviksi," kirjoitti opettaja marginaaleihin punakynällä. No shit, Sherlock!!! Jos olisin tiennyt, miksi ihmiset, keitä luulin ystävikseni, olivat kiusanneet minua ja pettäneet minut, minun en ehkä olisi tarvinnut kirjoittaa siitä ollenkaan! Miksi helvetissä kiusaajien motiivit pitäisi kirjoittaa sitä paitsi auki, jos aine on kirjoitettu kiusattavan näkökulmasta? Joskus syitä ei vaan ymmärrä. Joskus on vain kipu ja tuska ja "mitähän minä tein väärin"? Joskus ei saa koskaan tietää.

Kerran käsittelin yhdessä pitkässä kirjoitelmassa äidinkielen soveltavalla kurssilla lempiteemaani eli yksinäisyyttä, erilaisuutta ja ulkopuolisuutta. Novelli kertoi homoseksuaalista pojasta, joka oli psykiatrisen poliklinikan suljetulla osastolla tai mielisairaalassa, niin kuin niitä siihen aikaan kutsuttiin. Hänelle oli tapahtunut kauheita asioita ja lopulta hänen mielensä ei enää kestänyt.

Mielestäni kirjoitelma oli varsin suoraviivainen: Näin minä koen. Minulle on tapahtunut kauheita asioita ja mieleni on järkkymässä. Pelkään joutua suljetulle osastolle. Jos opettaja olisi ollut ekstratarkkanäköinen psykoterapeutti, hän olisi voinut lukea rivien välistä senkin, että en tiennyt, olinko tyttö vai ehkä sittenkin poika.

Opettajat eivät kuitenkaan valitettavasti ole psykoterapeutteja, eikä mielisairaalanovelliani ymmärretty. Yritin vuosien ajan saada opettajieni huomion ja pyytää apua niin hyvin kuin osasin ja uskalsin, mutta yritykset kantautuivat kuuroille korville. Jos olisin osannut artikuloida itseäni silloin, olisin sanonut äidilleni, "Ei, en halua näyttää kirjoituksiani kenellekään. Kokemukseni mukaan kirjoituksiani ei ymmärretä. En halua ottaa riskiä, että minut torjutaan jälleen kerran."

Kerran aikuisiällä näytin erästä kirjoittamaani tarinaa ystävälleni, joka luettuaan sen sanoi sen olleen "rajumpi kuin mitä hän oli ajatellut". Sen jälkeen en näyttänyt kirjoituksiani kenellekään moneen vuoteen. En halunnut kuulla olevani raju tai vielä pahempaa: rajumpi kuin mitä oli ajateltu. Halusin kuulla olevani normaali ja ihan tavallinen.

Kun aloin kirjoittaa blogiani, aloin suodattaa itseäni. Siinä missä lapsena olin repinyt itseni auki ja vuotanut verta paperille, aikuisena olen laskelmoivampi. Tätä en halua laittaa. Tämä tuntuu liian henkilökohtaiselta. Tämän jätän pois. Silti kirjoitukseni ovat henkilökohtaisia ja esimerkiksi pelkään tämänkin tekstin julkaisemista.

Lapsuudenajan kokemukseni saivat minut uskomaan, että kirjoitukseni ovat outoja ja kukaan ei ymmärrä niitä. Lehdet ja kustantamot edustavat minulle koulun opettajia, ketkä tuijottavat, käsittävät väärin tai vaihtavat puheenaihetta. Tietenkään en haluaisi näyttää kirjoituksiani heille.

Samaan aikaan sisäinen lapseni kiljuu riemusta. Hän elättelee toivoa, että jospa sittenkin, jospa nyt tällä kertaa, jospa he viimein ymmärtäisivät minua! Jospa he viimein hyväksyisivät minut.

Järjellä ymmärrän, että on hyvinkin mahdollista, että aikuisiän kirjoitukseni hyväksytään, kahdesta syystä: 1) maailma on nykyään valveutuneempi paikka ja 2) selitän näkökulmani tyhjentävästi. Katsokaas. Kun kukaan ei ymmärtänyt minua eikä selittänyt minulle, miksi kehoni ja mieleni teki niin omituisia asioita, minun piti opetella ymmärtämään itse itseäni. Nyt ymmärrän itseäni (ja muita) paremmin kuin kukaan tapaamani ihminen keskimäärin. Pystyn myös selittämään monet ilmiöt. Nyt minä olen se, joka nyökyttelee "been there, done that" ja selittää rauhallisesti, miksi asiat tapahtuvat.

Olen ylpeä siitä, miten paljon ymmärrän. Olen ylpeä jatkuvasta opiskelustani ja pyrkimyksestäni ymmärtää lisää ja paremmin. Olen myös ylpeä, miten hyvin ymmärrykseni välittyy teksteistäni (ja puheestani).

Viime viikonloppuna kävin GoExpo-messuilla tai tarkemmin sanottuna Kuva ja ääni -messuilla, joka on GoExpo-messujen sisäinen osasto. Olin siellä puolisoni kanssa, koska hän on kiinnostunut valokuvaamisesta ja halusi mennä messuille. Eksyimme kuuntelemaan kahta hyvin erilaista mutta samalla niin samanlaista esitystä: Meeri Koutaniemen tarinaa valokuvausprojekteistaan ja Janni Hussin tarinaa omasta urastaan ja loppuun palamisistaan.

Vaikka tarinoiden sisältö oli erilainen, minua shokeerasi molemmissa tarinoissa sama asia: miten paljon nämä ihmiset olivat varsin lyhyen elämänsä aikana jo saaneet aikaiseksi. Aloin kokea välittömästi huonommuuden tunnetta ja aloin pohtia, miksi he olivat niin menestyneitä. Miksen minä ollut? Mitä he olivat tehneet eri tavalla? Miten Meeri Koutaniemi oli uskaltanut lähteä vain 19-vuotiaana valokuvausmatkalle Intiaan, kun minä uskalsin hädin tuskin antaa pullonpalautuskuitin Alepan kassalle? Miten Janni Hussi oli uskaltanut lähteä niin nuorena kilpailemaan fitnesskilpailuun, kun minä meinasin kuolla, jos minun piti esiintyä ihmisten edessä ja välttelin sitä kaikin keinoin? Enkä uskaltanut näyttää kirjoituksianikaan kenellekään.

Ehkä heidän yrityksensä ilmaista itseään olivat saaneet ymmärtäväisemmän vastaanoton kuin minun. Ehkä Meeri Koutaniemen valokuvia oli kehuttu. Ehkä Janni Hussin kilpailuviettiä oli tuettu. Ehkä heidän kokemuksensa ihmisistä olivat erilaiset kuin minulla. Ehkä he näkivät ihmiset ystävällisinä ja ymmärtäväisinä, kun taas minä näin heidät enimmäkseen piittaamattomina ja kylminä. En tunne heitä, joten en tiedä.

Tällainen arvailu tuntuu kieltämättä pahalta. En mitenkään voi tietää, minkälaisen elämän nämä ihmiset ovat eläneet. Ainoa, mitä voin tehdä, on yrittää ymmärtää itseäni. Miksi minä olen nyt tässä. Miksi minua pelottaa tarjota kirjoituksiani esimerkiksi lehtiin.

Yritysneuvojan innostuksen saattelemana ostin uusimman Image-lehden. Pariin päivään en uskaltanut avata sitä ollenkaan, mutta sitten vihdoin uskalsin.

Vilkaisin pääkirjoitusta ja totesin päätoimittajan vaikuttavan mukavalta ihmiseltä. Selasin lehteä eteenpäin ja pysähdyin katsomaan alastonta naista, jonka kehossa oli arpia ja tatuointeja. Yhtäkkiä minulle valkeni, että aika kuluu ja kun aika loppuu, minä kuolen ja kaikki loppuu siihen. Joten jos haluan tehdä jotain, minun kannattaisi tehdä se nyt. Tajusin myös, että elämästä ei selviä hengissä, joten mitä se lopulta haittaa, vaikka kävisikin huonosti? Joten jos haluan ottaa tatuoinnin, minun pitäisi vain ottaa se. Jos haluan muuttaa Espanjaan, kannattaa muuttaa. Jos haluan kirjoittaa kirjan, just do it. (Normaalisti inhoan, kun joku sanoo, "just do it", mutta tässä tilanteessa se tuntui jostain syystä ihan hyvältä.)

Selasin vanhoja blogipostauksiani ja tajusin, että monet vanhat postaukseni eivät olleet enää ajankohtaisia eivätkä tuntuneet kovin olennaisilta. Niiden aika oli mennyt. Olin kasvanut erilaiseksi enkä enää samaistunut niihin. Aika kuluu ja aika jättää asioita menneeseen. Jos en kirjoita näitä asioita nyt, en kirjoita niitä koskaan.


---


Lisää luettavaa:

Hämmennystä yritysneuvonnassa
Kukaan ei tarvitse minua
Minun ei tarvitse muuttua