Vain hiukan itseluottamusta
Näen jatkuvasti ympärilläni ihmisiä, jotka elättävät itsensä seuraamalla intohimoaan. He saattavat tehdä videoita, kirjoittaa blogia tai jopa kirjoja, luennoida, pitää kursseja ja workshoppeja, ottaa asiakkaita vastaan kasvotusten, antaa elämänohjeita…
Nämä ihmiset eivät kuitenkaan ole pitkän uran tehneitä Harvard-professoreita, joilla on Nobel-palkintoja tai muita erityisjuttuja. Nämä ihmiset ovat ihan tavallisia.
Heillä ei välttämättä ole pitkää koulutusta tai joskus koulutusta ollenkaan. He saattavat olla erittäin nuoria - jopa teini-ikäisiä. Kun kuulen, mitä heillä on sanottavanaan, en pidä sitä erityisen mullistavana tai rajoja rikkovana. Silti heillä riittää asiakkaita ja faneja - ihmisiä, jotka kiittelevät heitä upeasta työstä, ihmisten auttamisesta ja positiivisten juttujen levittämisestä.
Minun päässäni pyörii usein kela, jossa negatiiviset ajatukset mollaavat vuorotellen minua ja toisia. "Ethän sinä mitään osaa, et riitä, ei ketään kiinnosta, mitä sinulla on sanottavanasi, kukaan ei halua kuunnella ihmistä, joka mollaa itseään noin, eivät ihmiset tykkää sinusta…"
Tai kun näen nuoren menestyjän, joka on uskaltanut asettaa itsensä alttiiksi kritiikille, kateus valtaa minut ja mollaus kääntyy häneen. "Miten tuo on niin suosittu? Eihän sillä ole mitään fiksua sanottavaa. Itsekin olisin osannut tehdä tuon jutun ja vieläpä paljon paremmin. Miten ihmiset voivat olla kiinnostuneita tuollaisesta höpöhöpöstä? En minä edes kehtaisi puhua tuommoisia. Maine menisi."
Niinpä istun yksin, erillisenä ja surullisena, ja mietin, mitä vikaa minussa on, kun minulla ei vaan tunnu olevan mitään annettavaa.
Sitten voimaannuttava oivallus iskee - mitä jos minulla onkin annettavaa ja on ollut koko ajan? Samaa kysyn sinulta, lukija, jos olet niin kuin minä ja koet arvottomuutta.
Mitä jos olet ottanut ainutlaatuisen lahjasi niin itsestään selvyytenä, ettet ole osannut arvostaa sitä? Mitä jos jossain tuolla on kasapäin ihmisiä, joita juuri sinun osaamisesi voisi hyödyttää? Mitä jos voisit oikeasti auttaa, parantaa jonkun elämää?
Mitä jos kaikki, mitä tarvitset, on vain hiukan itseluottamusta?
Mitä jos kaikki nämä intohimoaan seuraavat ihmiset pystyvät tekemään mitä tekevät, koska he luottavat itseensä ja arvostavat sitä, mitä annettavaa heillä on? Mitä jos kaikki, mitä tarvitsen unelmani saavuttamiseen, on jo minulla?
Mitä jos en tarvitse enempää sertifikaatteja tai muuta koulutusta? Mitä jos minun ei tarvitse lukea "vielä yhtä kirjaa"? Odotan nimittäin jatkuvasti, että kun haalin vain tarpeeksi informaatiota, jostain tulee yhtäkkiä se tunne, "Nyt olen valmis!" Sitten voin ruveta tarjoamaan osaamistani ja asiantuntemustani muille.
Mutta vaikka opiskelen ja opiskelen, valmiuden tunnetta ei ole vielä tullut. Mitä jos sitä ei koskaan tule? Tai mitä jos tämä hetki, tämä oivallus, on juuri se valmiuden tunne, jota olen odottanut?
Oivallus siitä, että en ole ihmisenä koskaan valmis, vaan minun on käärittävä hihat ja ryhdyttävä töihin puolivalmiina, keskeneräisenä, vajavaisena.
---
Lue lisää:
Riittämättömyyden tunteen tuhot
Avuttomuus ja häpeä
Kun mikään ei kelpaa (Aidosti outo -blogin ensimmäinen postaus!!)
Nämä ihmiset eivät kuitenkaan ole pitkän uran tehneitä Harvard-professoreita, joilla on Nobel-palkintoja tai muita erityisjuttuja. Nämä ihmiset ovat ihan tavallisia.
Heillä ei välttämättä ole pitkää koulutusta tai joskus koulutusta ollenkaan. He saattavat olla erittäin nuoria - jopa teini-ikäisiä. Kun kuulen, mitä heillä on sanottavanaan, en pidä sitä erityisen mullistavana tai rajoja rikkovana. Silti heillä riittää asiakkaita ja faneja - ihmisiä, jotka kiittelevät heitä upeasta työstä, ihmisten auttamisesta ja positiivisten juttujen levittämisestä.
Minun päässäni pyörii usein kela, jossa negatiiviset ajatukset mollaavat vuorotellen minua ja toisia. "Ethän sinä mitään osaa, et riitä, ei ketään kiinnosta, mitä sinulla on sanottavanasi, kukaan ei halua kuunnella ihmistä, joka mollaa itseään noin, eivät ihmiset tykkää sinusta…"
Tai kun näen nuoren menestyjän, joka on uskaltanut asettaa itsensä alttiiksi kritiikille, kateus valtaa minut ja mollaus kääntyy häneen. "Miten tuo on niin suosittu? Eihän sillä ole mitään fiksua sanottavaa. Itsekin olisin osannut tehdä tuon jutun ja vieläpä paljon paremmin. Miten ihmiset voivat olla kiinnostuneita tuollaisesta höpöhöpöstä? En minä edes kehtaisi puhua tuommoisia. Maine menisi."
Niinpä istun yksin, erillisenä ja surullisena, ja mietin, mitä vikaa minussa on, kun minulla ei vaan tunnu olevan mitään annettavaa.
 |
| Photo by Mohamed Nohassi on Unsplash |
Sitten voimaannuttava oivallus iskee - mitä jos minulla onkin annettavaa ja on ollut koko ajan? Samaa kysyn sinulta, lukija, jos olet niin kuin minä ja koet arvottomuutta.
Mitä jos olet ottanut ainutlaatuisen lahjasi niin itsestään selvyytenä, ettet ole osannut arvostaa sitä? Mitä jos jossain tuolla on kasapäin ihmisiä, joita juuri sinun osaamisesi voisi hyödyttää? Mitä jos voisit oikeasti auttaa, parantaa jonkun elämää?
Mitä jos kaikki, mitä tarvitset, on vain hiukan itseluottamusta?
Mitä jos kaikki nämä intohimoaan seuraavat ihmiset pystyvät tekemään mitä tekevät, koska he luottavat itseensä ja arvostavat sitä, mitä annettavaa heillä on? Mitä jos kaikki, mitä tarvitsen unelmani saavuttamiseen, on jo minulla?
Mitä jos en tarvitse enempää sertifikaatteja tai muuta koulutusta? Mitä jos minun ei tarvitse lukea "vielä yhtä kirjaa"? Odotan nimittäin jatkuvasti, että kun haalin vain tarpeeksi informaatiota, jostain tulee yhtäkkiä se tunne, "Nyt olen valmis!" Sitten voin ruveta tarjoamaan osaamistani ja asiantuntemustani muille.
Mutta vaikka opiskelen ja opiskelen, valmiuden tunnetta ei ole vielä tullut. Mitä jos sitä ei koskaan tule? Tai mitä jos tämä hetki, tämä oivallus, on juuri se valmiuden tunne, jota olen odottanut?
Oivallus siitä, että en ole ihmisenä koskaan valmis, vaan minun on käärittävä hihat ja ryhdyttävä töihin puolivalmiina, keskeneräisenä, vajavaisena.
---
Lue lisää:
Riittämättömyyden tunteen tuhot
Avuttomuus ja häpeä
Kun mikään ei kelpaa (Aidosti outo -blogin ensimmäinen postaus!!)
Kommentit
Lähetä kommentti