Kun vertaistuki ei auta
Kun Neuvostoliitto hajosi, muutimme vanhempieni kanssa Suomeen. Olin 4-vuotias. Suomi oli erilainen, enkä minä puhunut sen kieltä. Menin päiväkotiin, missä selvisi, että muut - suomalaiset - lapset eivät olleet muuttaneet Suomeen toisesta maasta. Heille suomalainen lapsuus ja todellisuus oli itsestään selvä. He pitivät minua outona, koska en tiennyt itsestään selviä asioita. He eivät ymmärtäneet minua, enkä minä heitä.
Aikuisiällä yritin hoitaa masennustani ja ahdistustani kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vaikka keskustelin ja olin tekemisissä muiden mielenterveysongelmaisten ihmisten kanssa sekä netissä että kasvotusten, välillämme ei ollut ymmärrystä. Jouduin porukan ulkopuolelle, taas. Olin outo. Kun kerroin kokemuksistani, muut tuijottivat minua hiljaa tai katsoivat muualle ja vaihtoivat puheenaihetta. Näin tekivät myös mielenterveyden asiantuntijat: lääkärit, sairaanhoitajat, psykologit ja terapeutit. Koin suoraa ja epäsuoraa sanomisteni vähättelyä ja kritisoimista ympäristössä, jonka oli tarkoitus tukea ihmisten paranemista.
Muutama vuosi sitten olin vapaaehtoistyöleirillä Espanjassa. Olin porukan vanhin muiden osallistujien ollessa 18-22-vuotiaita. Niin nuorena en olisi uskaltanut lähteä yksin ulkomaille vapaaehtoistöihin, minkä kerroinkin muille, ja sain vastaukseksi samaa tuijotusta ja puheenaiheen vaihtoa kuin aiemminkin. Olin vaikuttunut muiden rohkeudesta, mutta he eivät pitäneet itseään rohkeina vaan ihan tavallisina. Eivätkä he ymmärtäneet, miten joku ei muka uskalla.
Tässä on vain kolme esimerkkiä, mutta olisin voinut antaa monta esimerkkiä lisää. Vertaistuen puute ja yksinäisyys ovat nimittäin vainonneet minua koko elämäni ajan.
Vaikka ympärilläni oli samassa tilanteessa olevia ihmisiä ja sain vapaasti keskustella heidän kanssaan, en löytänyt yhteyttä heihin. Olin yksin. Vähemmän kivuliasta olisi ehkä ollut seurustella ihan erilaisten ihmisten kanssa. Heiltä en nimittäin olisi odottanutkaan tukea. En olisi toivonut, että mitä jos tällä kertaa löytäisin yhteyden.
Kouluaikoina tapasin muita maahanmuuttajia. Masennusaikoina minulla oli nettifoorumit, terapiat ja kaikki. Periaatteessa ympärillä siis oli ainakin näennäisesti samanlaisia ihmisiä. Minä en vain saanut heihin yhteyttä ja koin olevani petetty kerta toisensa jälkeen.
Jos olet kuullut "yksin ihmisjoukossa" -ilmiöstä, tämä on juuri se. Vaikka ympärillä olisi kuinka paljon ihmisiä, henkilö voi kokea silti syvää yksinäisyyttä. Siinäkin tapauksessa, että nämä ihmiset ovat näennäisesti samassa tilanteessa kuin henkilö itse.
Vertaistukiryhmät, internet-foorumit ja -chatit ovat erittäin arvokkaita, enkä tarkoita vähätellä niitä. Haluan nostaa esille, että ne eivät auta kaikkia. On ihmisiä, ketkä eivät yrityksistään huolimatta vain onnistu saamaan yhteyttä "samassa tilanteessa" oleviin ihmisiin.
Ikävintä tässä on se, että vertaistukiryhmät ja muut sellaiset palvelut on yleensä viimeinen apu, minkä yhteiskunta pystyy tarjoamaan hädässä olevalle ihmiselle. Ajatellaan, että kyllä ne auttavat ajan kanssa. Mutta mitä jos tällainen toiminta vahingoittaa enemmän joitakin ihmisiä, kuin auttaa?
Ikävä puoli tässä on se, että kun henkilö ei saa apua näistä yhteiskunnan palveluista, häntä ei osata enää auttaa. Yhteiskunnan näkökulmasta henkilö leimautuu toivottomaksi tapaukseksi, vaikka ei suinkaan ole sitä.
Se, että yhteiskunta ei osaa auttaa ihmistä, ei tarkoita, että ihminen olisi toivoton tapaus! Yhteiskuntamme ja sen palvelut vaikka ovatkin maailman mittakaavassa edistyksellisiä, eivät osaa kunnolla auttaa pulassa olevaa ihmistä, ellei hänen hätänsä ole katkennut jalka tai murtunut käsi.
Yhteiskunnassamme on ihmisiä, ketkä ymmärtävät näiden ongelmien päälle, mutta heitä on vähän. Valitettavasti tässä asiassa kysyntä on paljon suurempaa kuin tarjonta.
Miksen minä saanut yhteyttä muihin samassa tilanteessa oleviin ihmisiin? Tässä on tärkeää ymmärtää, että yhteys muihin ihmisiin ei ole mikään yleismaailmallinen ominaisuus, joka saadaan geeneissä tai äidinmaidon mukana. Se on taito, jota minulla ei ollut.
Eräät lapsuuden traumat vaurioittavat ihmispsyykeä niin, että henkilö kokee yhteyden muihin ihmisiin vaaralliseksi ja rupeaa välttelemään sitä. Samalla ihminen erkaantuu itsestään. Minä erkaannuin itsestäni ja muista niin varhain, että en ymmärtänyt olevani erkaantunut. Siitä tuli vain elämää. Sitä elämää varjosti ainainen yksinäisyys, jota en kuitenkaan ymmärtänyt, eikä sitä kukaan osannut minulle selittää, ennen kuin lopulta löysin sille selityksen netistä pari vuotta sitten.
---
Lue lisää:
Tietämättömyyden häpeästä
Minä ja traumat
Taistele, pakene tai dissosioi
Avuttomuus ja häpeä
Aikuisiällä yritin hoitaa masennustani ja ahdistustani kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vaikka keskustelin ja olin tekemisissä muiden mielenterveysongelmaisten ihmisten kanssa sekä netissä että kasvotusten, välillämme ei ollut ymmärrystä. Jouduin porukan ulkopuolelle, taas. Olin outo. Kun kerroin kokemuksistani, muut tuijottivat minua hiljaa tai katsoivat muualle ja vaihtoivat puheenaihetta. Näin tekivät myös mielenterveyden asiantuntijat: lääkärit, sairaanhoitajat, psykologit ja terapeutit. Koin suoraa ja epäsuoraa sanomisteni vähättelyä ja kritisoimista ympäristössä, jonka oli tarkoitus tukea ihmisten paranemista.
Muutama vuosi sitten olin vapaaehtoistyöleirillä Espanjassa. Olin porukan vanhin muiden osallistujien ollessa 18-22-vuotiaita. Niin nuorena en olisi uskaltanut lähteä yksin ulkomaille vapaaehtoistöihin, minkä kerroinkin muille, ja sain vastaukseksi samaa tuijotusta ja puheenaiheen vaihtoa kuin aiemminkin. Olin vaikuttunut muiden rohkeudesta, mutta he eivät pitäneet itseään rohkeina vaan ihan tavallisina. Eivätkä he ymmärtäneet, miten joku ei muka uskalla.
 |
| Photo by Ian Espinosa on Unsplash |
Tässä on vain kolme esimerkkiä, mutta olisin voinut antaa monta esimerkkiä lisää. Vertaistuen puute ja yksinäisyys ovat nimittäin vainonneet minua koko elämäni ajan.
Vaikka ympärilläni oli samassa tilanteessa olevia ihmisiä ja sain vapaasti keskustella heidän kanssaan, en löytänyt yhteyttä heihin. Olin yksin. Vähemmän kivuliasta olisi ehkä ollut seurustella ihan erilaisten ihmisten kanssa. Heiltä en nimittäin olisi odottanutkaan tukea. En olisi toivonut, että mitä jos tällä kertaa löytäisin yhteyden.
Kouluaikoina tapasin muita maahanmuuttajia. Masennusaikoina minulla oli nettifoorumit, terapiat ja kaikki. Periaatteessa ympärillä siis oli ainakin näennäisesti samanlaisia ihmisiä. Minä en vain saanut heihin yhteyttä ja koin olevani petetty kerta toisensa jälkeen.
Jos olet kuullut "yksin ihmisjoukossa" -ilmiöstä, tämä on juuri se. Vaikka ympärillä olisi kuinka paljon ihmisiä, henkilö voi kokea silti syvää yksinäisyyttä. Siinäkin tapauksessa, että nämä ihmiset ovat näennäisesti samassa tilanteessa kuin henkilö itse.
Vertaistukiryhmät, internet-foorumit ja -chatit ovat erittäin arvokkaita, enkä tarkoita vähätellä niitä. Haluan nostaa esille, että ne eivät auta kaikkia. On ihmisiä, ketkä eivät yrityksistään huolimatta vain onnistu saamaan yhteyttä "samassa tilanteessa" oleviin ihmisiin.
Ikävintä tässä on se, että vertaistukiryhmät ja muut sellaiset palvelut on yleensä viimeinen apu, minkä yhteiskunta pystyy tarjoamaan hädässä olevalle ihmiselle. Ajatellaan, että kyllä ne auttavat ajan kanssa. Mutta mitä jos tällainen toiminta vahingoittaa enemmän joitakin ihmisiä, kuin auttaa?
Ikävä puoli tässä on se, että kun henkilö ei saa apua näistä yhteiskunnan palveluista, häntä ei osata enää auttaa. Yhteiskunnan näkökulmasta henkilö leimautuu toivottomaksi tapaukseksi, vaikka ei suinkaan ole sitä.
Se, että yhteiskunta ei osaa auttaa ihmistä, ei tarkoita, että ihminen olisi toivoton tapaus! Yhteiskuntamme ja sen palvelut vaikka ovatkin maailman mittakaavassa edistyksellisiä, eivät osaa kunnolla auttaa pulassa olevaa ihmistä, ellei hänen hätänsä ole katkennut jalka tai murtunut käsi.
Yhteiskunnassamme on ihmisiä, ketkä ymmärtävät näiden ongelmien päälle, mutta heitä on vähän. Valitettavasti tässä asiassa kysyntä on paljon suurempaa kuin tarjonta.
Miksen minä saanut yhteyttä muihin samassa tilanteessa oleviin ihmisiin? Tässä on tärkeää ymmärtää, että yhteys muihin ihmisiin ei ole mikään yleismaailmallinen ominaisuus, joka saadaan geeneissä tai äidinmaidon mukana. Se on taito, jota minulla ei ollut.
Eräät lapsuuden traumat vaurioittavat ihmispsyykeä niin, että henkilö kokee yhteyden muihin ihmisiin vaaralliseksi ja rupeaa välttelemään sitä. Samalla ihminen erkaantuu itsestään. Minä erkaannuin itsestäni ja muista niin varhain, että en ymmärtänyt olevani erkaantunut. Siitä tuli vain elämää. Sitä elämää varjosti ainainen yksinäisyys, jota en kuitenkaan ymmärtänyt, eikä sitä kukaan osannut minulle selittää, ennen kuin lopulta löysin sille selityksen netistä pari vuotta sitten.
---
Lue lisää:
Tietämättömyyden häpeästä
Minä ja traumat
Taistele, pakene tai dissosioi
Avuttomuus ja häpeä
Kommentit
Lähetä kommentti