Taistele, pakene tai dissosioi

Kun aikanaan luin dissosiaatiosta, se oli paikoin todella parantava kokemus. Nyt tiedän, että suurimmalla osalla ihmisistä - ellei kaikilla ihmisillä - esiintyy jonkin asteista dissosiaatiota, koska kaikilla meillä on myös traumoja.

Ihmisen tapa reagoida kipuun ja stressiin on taistele tai pakene -tila. Mutta mitä jos taistelu tai pakeneminen eivät ole mahdollisia? Silloin jää vain yksi vaihtoehto. Psyyke hajoaa ja traumatisoitunut osa siirretään sivuun tai tukahdutetaan kokonaan, kunnes on eheytymisen aika. Kyse on luonnollisesta psyyken puolustautumismekanismista. Dissosiaatio tapahtuu siis luonnollisesti ja automaattisesti lapsuuden tilanteessa, kun kipu on niin suuri, ettei henkilö kestä sitä, eikä kivusta ole muuta ulospääsyä.

Photo by Daiga Ellaby on Unsplash

Kun lapsi kasvaa traumoineen aikuiseksi, dissosiaatio jatkuu. Tietyt tilanteet laukaisevat dissosiaation uudestaan ja uudestaan, mutta dissosiaatio sinänsä ei ole ongelman ydin. Trauma on. Dissosiaatio on vain luonnollinen seuraus traumaattisesta tilanteesta. Se on oire.

Myös minä kävin läpi dissosiaation takia sen, etten tiennyt ollenkaan, kuka olin, mitä halusin ja mitä tunsin. Koin myös, että en ollut henkisesti läsnä siellä, missä kehoni oli. Välillä koin unenomaisia tiloja. Tuntui, niin kuin joku ulkopuolinen voima olisi ottanut minusta vallan ja tehnyt tai sanonut asioita. Jälkeenpäin ikään kuin havahduin hereille ja tuntui, että asiat oli tehnyt tai sanonut joku muu, en minä. Pelkäsin ja inhosin itseäni. En ymmärtänyt lainkaan, mitä minulle tapahtui.

Sitten kuulin dissosiaatiosta. Rupesin pikku hiljaa ymmärtämään, mitä minulle oli tapahtunut, mutta joku minussa torjui avun. En halunnut leimautua. En uskaltanut vajota siihen pimeyteen, joka minussa haki huomiota. Sen aika tulisi myöhemmin.

Pikku hiljaa aloin kuitenkin harjoitella tuntemista. Minulla oli kännykässä ajastin, joka hälytti tasaisin väliajoin pitkin päivää. Hälytysäänen kuultuani pysähdyin siihen, missä olin ja kysyin itseltäni, "Miltä minusta nyt tuntuu?"

Kohta en tarvinnut ajastinta. Kysymys vainosi minua jatkuvasti. Miltä minusta tuntuu?

Usein en osannut vastata. Aluksi en osannut vastata ollenkaan. Kysymys tuntui mielettömältä. Miten niin tuntuu? Mitä se edes tarkoittaa?

Ajan kanssa kuitenkin sallin tietoisuuteni napata kiinni sisälläni piileskelevien tunteiden reunoista. Aloin tuntea. Mutta menisi vielä monta vuotta, ennen kuin oppisin nimeämään tunteeni.

Nykyään olen kulkenut täyden ympyrän. Olen nimennyt tunteita niin kauan, että senkin tarve on väistynyt.

Tunteiden tuntemisen lisäksi aloin tunnistaa ja nimetä tilanteita, jotka laukaisevat trauman (ja sen mukana dissosiaation). Tämä on sekava vaihe, koska laukaisevia tekijöitä on paljon ja ne ovat kaikki erilaisia. Joskus traumaattisen tunteen laukaisee tietty sana tai fraasi, jota keskustelukumppani käyttää, joskus äänensävy tai ilme. Joskus sen laukaisee hahmon repliikki elokuvassa, Facebook-kommentti tai ajatus.

Laukaisevien tekijöiden monimuotoisuuden alta löytyy kuitenkin yleensä ah, niin tuttuja haavoja. Hylätyksi tuleminen, torjutuksi tuleminen, häpeä, en riitä, en kelpaa…

Mieleeni muistuu eräs tilanne, kun olin ystävän luona käymässä. Olin hänen kotonaan ja näin, että hän oli ostanut uuden seinäkellon. Se oli sellainen vanhanaikaisen näköinen, jossa oli koristeelliset viisarit ja luki jotain ranskaksi kursiivilla. Tiedättehän sellaiset kellot? No, näin sen kellon ja parissa sekunnissa minut valtasi joku paniikin ja dissosiaation välimuotokohtaus. Koin yhtäkkiä oloni uhatuksi ja syntyi välitön puolustautumisreaktio.

Valitettavasti joudun tuottamaan lukijalle pettymyksen, koska en enää muista, minkä trauman kello oli minussa laukaissut. Pointtini on kuitenkin se, että trauma saattaa laueta mitä harmittomimmissa tilanteissa. Traumatisoitunut henkilö ei ole missään turvassa, korkeintaan kotonaan peiton alla. Mutta että pystyisi elämään normaalia elämää, jossa tapaa ihmisiä ja käy paikoissa? Hah! Naurettava ajatus. Ei ikinä!

Totuus on se, että jos äärimmäisen traumatisoitunut henkilö joutuu näkemään ihmisiä ja käymään paikoissa, hän tekee sen jatkuvasti dissosioituneena. Elämä on vain liian täynnä kipua ja tuskaa, että voisi olla kokonaan läsnä siinä, missä on.

Koska kaikilla meillä on jonkinlaisia traumoja, dissosiaatio on oikeastaan paljon laajempi ilmiö, kun mitä aluksi uskoisi. Siitä vain aletaan puhua vasta siinä vaiheessa, jos se tuottaa ihmiselle merkittäviä vaikeuksia elää elämäänsä.

Totuus on kuitenkin se, että yhteiskunnassamme on myös paljon hyväksyttäviä dissosiaation muotoja, joita kukaan ei pidä ongelmallisina, vaikka ne ovat ihan yhtä lailla seurausta traumoista. Kun henkilö ei viihdy työpaikassaan eikä kestä pomoaan ja lähtee kavereidensa kanssa baariin rentoutumaan - se on dissosiaatiota! Tai jos ihminen ei viihdy kehossaan ja rääkkää sitä ruokavaliolla ja liikunnalla ollakseen tietyn näköinen. Dissosiaatiota! Tai jos soittaa kaverilleen, kun ei kestä yksinäisyyttä. Tai jos yrittää piristää itseään shoppailemalla tai ruoalla, kun töissä tai yksityiselämässä menee huonosti.

Karkeasti voidaan sanoa, että siellä, missä on riippuvuuksia, on dissosiaatiota.

Kaikki tilanteet, missä ihminen pakenee pahaa oloa tavalla tai toisella, ovat dissosiaatiota. Koska mitä on dissosiaatio? Dis-assosiaatio. Ei-assosiaatio. Ei, en halua assosioida itseäni tuon asian kanssa. En halua kokea sitä.

Loppuun pitää vielä korostaa, että dissosiaatio ei ole paha asia. Se ei ole väärin. Se on luonnollinen psyyken puolustautumismekanismi. Ei ole mitään tuomittavaa siinä, että pelastaa itsensä tuntemasta kipua ja tuskaa. Joissain tilanteissa se on aivan välttämätöntä. Jos ajaa autoa ja radiosta tuleva biisi laukaisee lapsuuden trauman, on ihan ok vaihtaa kanavaa, koska jos siinä hetkessä lähtisi käsittelemään traumaansa, se voisi olla hengenvaarallista.

Trauman käsittelylle on aikansa ja paikkansa. Turvallisessa ympäristössä, kun kokee olevansa siihen valmis.

---

Lue lisää postauksia blogistani:
Minä ja traumat
Self-actualization paransi mielenterveysongelmani
Mitä opin tänään?