Riittämättömyyden tunteen tuhot

Photo by Ionut Coman Photographer on Unsplash

Tänään minun teki mieli kirjoittaa. Kun mietin, mistä kirjoittaisin, keksin loistavan idean: kirjoittaisin jostain sellaisesta aiheesta, minkä tunnen erittäin hyvin! Valitsisin teeman, josta minulla on niin paljon tietämystä, että kirjoittaminen olisi helppoa ja tietäisin tarkalleen, mitä sanoa. Vaan enpä osannut ottaa huomioon, mitä mieleni oli keksinyt tällaisen idean varalle. 

Mieleni ei hyväksynyt mitään sille ehdottamaani teemaa aina samasta syystä: joku toinen tuntee tämän vielä paremmin. Joku muu tietää tästä vielä paljon enemmän. 


Minä: Kirjoitan meditaatiosta! Olenhan harrastanut sitä jo vuosia. 

Mieli: Mutta ajattele niitä kaikkia meditaation ammattilaisia ja opettajia, jotka ovat kouluttautuneet, kirjoittaneet kirjoja ja meditoineet vuosikymmeniä. Mitä sanottavaa sinulla muka voisi olla heihin verrattuna? 

Minä: Niin, totta… Okei, no kirjoitan sitten kaksikulttuurisuudesta. Siinä olen ainakin ammattilainen.

Mieli: Oletko todella? Ajattele niitä kaikkia yliopiston kulttuuritutkijoita ja kansanvälisten suhteiden ammattilaisia, joilla on oman taustan ja laajojen verkostojen lisäksi vuosikymmenien kokemus alan liikkeistä, poliittisista virtauksista ja jotka ovat keskustelleet aiheesta satojen kaksikulttuuristen ihmisten kanssa. Mitä sinulla, yksinäisellä hyypiöllä, voisi olla tarjottavanasi heihin verrattuna?

Minä: Niin, ihan totta tuo. Mistäs minä sitten kirjoittaisin? Okei, nyt tiedän! Kirjoitan mielenterveydestä! Siitä ei voi koskaan puhua liikaa ja siitä minulla on ainakin syvällinen tietämys.

Photo by Aaron Burden on Unsplash

Mieli: Eikä muuten ole! Muistatko, miten yritit päästä vapaaehtoiseksi kokemusasiantuntijaksi ja et päässyt, koska et ole riittävästi sekaisin? Ja kun yritit etsiä vertaistukea mielenterveysfoorumilta, mutta kukaan ei ymmärtänyt sinua, etkä sinä ymmärtänyt ketään? Ei sinulla ole siitä aiheesta mitään arvokasta sanottavaa. Ei sinulla varmaan edes ole mielenterveysongelmia. Kuvittelet vaan. Anna ammattilaisten hoitaa tämäkin juttu.

Minä: Olen kamppaillut mielenterveyteni kanssa vuosikymmeniä eikä sekään ole tarpeeksi. Aika hurjaa. Mistä ihmeestä minä sitten kirjoittaisin?


Mieleni pyöritteli näitä masentavia ajatuksia jonkin aikaa. Ehdotin sille monia muitakin aiheita, mutta vastaus oli aina sama: et ole riittävän hyvä / fiksu / pätevä / kokenut. 

Mikähän neuvoksi, kun intoa ja ideoita periaatteessa riittäisi, mutta mieli lyttää kaikki ideat alkuunsa eikä anna edes yrittää? 

Jotkut ihmiset eivät kerta kaikkiaan tunnista riittämättömyyden tunteita itsestään. Heillä ei ole koskaan ongelmia vain ottaa ja toteuttaa saamiaan ideoita. He eivät voi kuvitellakaan, minkälainen ylitsepääsemättömän tuntuinen este tielle voikaan kohota. Miltä tuntuu, kun iloinen ja viaton idea musertuu heti alkuunsa. 

Kuvittele, että sinulla on puutarha, johon olet istuttamassa ruusun siemeniä. Siemenpussissa komeilee suuren ja rehevän ruusupensaan kuva. Tällaisia ruusuja sinunkin puutarhaasi joskus kasvaa. Olet innoissasi. 

Photo by Dawid Zawila on Unsplash

Kunnes vilkaiset aidan yli naapurin puutarhaa. Vau, miten kaunista kukkaloistoa siellä näetkään! Eksoottisia ja upeita istutuksia, rakkaudella hoidettuja pensaita ja kukkia. Vilkaiset masentuneena omia ruskeita pikku siemeniäsi. Ne näyttävät rumilta ja kuivilta. Huokaiset ja heität ne pettyneenä roskiin. 

Kasvaako sinulle koskaan ruusupensasta, jos teet näin? Saatko puutarhaa, josta olet haaveillut?

Mieleni heitti kaikki ideoiden siemenet roskiin, ennen kuin niistä ehti kasvaa mitään. Ennen kuin ehdin niitä edes istuttaa. Surullista mutta totta. 

Kukaan ei ole seppä syntyessään, kerromme joskus toisillemme, ja tämä on periaatteessa lohdullinen ajatus. Mutta minun maailmassani aloittelijalla ei ole koskaan ollut sijaa. 

Yhteiskuntaamme on kehitetty erilaisia kouluja, koulutuksia ja kursseja, jotka antavat joillekin ihmisille tunteen siitä, että käytyään tietyt koulutukset he voivat nyt puhua oman alansa asiantuntijoina. 

Kaikkia ne eivät kuitenkaan auta. Minulla on sellainen olo, että mitä enemmän kursseja käyn sitä tyhmemmäksi muutun. Ymmärrän yhä paremmin, kuinka vähän tiedänkään mistään mitään ja jäljelle jää hiljaisuus. 

Photo by Natalia Luchanko on Unsplash

Olen aina halunnut auttaa ihmisiä, mutta miten minä voisin auttaa ketään? Enhän minä osaa mitään, tiedä mitään, ymmärrä mitään. 

Jotkut ihmiset eivät kerta kaikkiaan osaa samastua tähän tunteeseen. "Otat ja teet vain," he sanovat. Tai, "älä mieti liikaa". Jotkut jopa suuttuvat ja alkavat haukkua laiskaksi tai tyhmäksi. Sehän auttaa.

Pohjimmiltani uskon, että meillä on kaikilla jotakin annettavaa jollekin. Ainakin näen sen muissa ihmisistä. Uskon, että muut näkevät sen minussa. 

Todelliseksi haasteeksi jää, miten me voisimme kaikki nähdä sen itsessämme.