Mikään ei ikinä riitä

Henkinen ego kasvaa esimerkiksi, kun ottaa kuvia itsestään joogaamassa hiekkarannalla.

Mielestäni tämä aihe ansaitsisi vähän hienomman otsikon, mutta olen kertakaikkisen huono keksimään otsikoita. Mutta se siitä otsikkoahdistuksesta. Mennään aiheeseen.

Viimeksi kun kirjoitin itsensä rakastamisesta, tein teeman mukaista harjoitusta ja ihmettelin, miksi harjoitus vie minua kauemmaksi henkisitä asioista, vaikka sen piti tuoda minua lähemmäksi? Nyt minulla on vastaus tähän kysymykseen. Asia on päivänselvä.

On olemassa sellainen asia kuin henkinen ego. Jos tämä ei vielä selvennä, odotas, kun avaan vähän. Henkinen ego on identiteetti, joka rakennetaan henkisen elämäntavan ympärille. Se toimii niin kuin mikä tahansa muu identiteetti, mutta aina ihmiset eivät tajua sen olevan identiteetti, koska se näyttää niin henkiseltä.

Ihminen ei automaattisesti yhdistä henkisyyttä ja egoa, koska mielikuva henkisistä ihmisistä on sellainen, että he ovat altruistisia ja rakastavia niin kuin Gandhi tai Äiti Teresa. Osa onkin, mutta eivät kaikki.

Kukapa ei haluaisi elää rakkaudessa ja mielenrauhassa? Henkisyyttä aletaan siis tavoitella positiivisista lähtökohdista. Halutaan parempaa elämää.

Ego on kuitenkin katala ja salakavala. Jossain vaiheessa saattaa huomata, että vaikka on ruvennut joogaamaan, meditoimaan ja juomaan vihermehuja, on aivan yhtä itsekeskeinen kuin ennenkin.

Vaikka komedioiden katsomisen sijaan menisi joogatunnille ja baarissa juopottelun sijaan tekisi rentoutusharjoitusta, ihminen saattaa huomata, ettei ole kuitenkaan aiempaa onnellisempi. Tilanne johtuu siitä, että henkisyyden tavoittelu on lähtenyt tyytymättömyydestä omaan elämään ja itseensä.

Tyytymättömyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa - se on ihan luonnollista. Mutta kun yrittää korjata itseään ja elämäänsä, koska ei kelpaa itselleen sellaisena kuin on, voi sanoa onnelliselle elämälle hyvästit. Jos ei kelpaa itselleen nyt, en nimittäin kelpaa itselleen myöhemminkään, silloin, kun on saanut täydellisen kropan, paljon rahaa, hienon talon, ihanan kumppanin tai kivoja tavaroita. Koska vaikka saisi mitä, ei oikeastaan ole itse muuttunut. On edelleen kriittinen.

Usein kuvitellaan, että kriittisyys itseä kohtaan katoaa, jos saa jotain, mitä haluaa. Ihminen saattaa ajatella vaikkapa näin: "Olen kriittinen, koska saan huonoja arvosanoja, mutta sitten, kun arvosanani nousevat, lakkaan olemasta kriittinen". Ajatus kuulostaa ihan loogiselta, mutta jos on yhtään elänyt elämää, on varmasti huomannut, että vaikka saavuttaisi mitä, kritiikki ei hellitä kuin korkeintaan hetkeksi. Kun on saanut parhaat arvosanat eikä niihin voi olla enää tyytymätön, kriitikko siirtyy kritisoimaan jotakin muuta elämän osa-aluetta. Se ei ole ikinä tyytyväinen.

Joten vaikka henkilö joogaisi ja meditoisi joka päivä ja hänen ruokavalionsa olisi täydellisen tuore, kasviperäinen, raaka ja vegaaninen, hän ei saa mielenrauhaa, koska kriitikko löytää aina jotain muuta korjattavaa. Aina löytyy jotain.

Tämä eteenpäin pyrkivä parempaa hakeva energia on ihmismielelle erittäin luonnollinen. Se kuitenkin kumpuaa siitä, että nykyhetki sellaisenaan ei kelpaa. Jos ihminen pysähtyisi nyt ja katsoisi omaa nykyhetkeä, hän saattaisi kenties olla sitä mieltä, että se ei ole tarpeeksi jännittävä. Nykyhetki saattaa olla pettymys. Onko elämäni tosiaan sitä, että istun pieruverkkareissa sotkuisessa kämpässä ja syön jäätelöä suoraan paketista? Eihän sen tällaista pitänyt olla.

Media kertoo, että elämän pitäisi olla vuoristorataa ilman alaslaskuja - siis jatkuvaa nousua. Ja jatkuvan nousun lomaan on tasaiseen tahtiin ripoteltu ekstaasipiikkejä. Milloin tilille ilmestyy tyhjästä miljoona euroa, milloin pääsee unelmiensa treffeille helikopterilla Pariisiin, milloin taivuttaa kehonsa täydelliseen joogasolmuun… Tätähän sen muka pitäisi olla.

Tai jos on vaikka masentunut ja tavoitteet ovat vähän erilaiset, haaveilee kenties leffaillasta ilman ainuttakaan paniikkikohtausta, psykologista, joka oikeasti kuuntelisi, tai että uskaltaisi lähteä ruokakauppaan.

Nyt voisi sanoa, että mitä vikaa on muka siinä, että haluaa uskaltaa lähteä ruokakauppaan? Mitä vikaa on siinä, että haluaa elää ilman paniikkikohtauksia? Helikopterilennot ovat luksusta - niitä ei ihminen tarvitse. Mutta kyllähän ihmisen pitää käydä ruokakaupassa.

Ei ole mitään vikaa siinä, että haluaa uskaltaa käydä ruokakaupassa, eikä muuten helikopterilennosta haaveilussakaan ole mitään vikaa. Mutta jos ajattelee, että ei voi olla onnellinen ja oma elämä ei kelpaa, ennen kuin saa, mitä haluaa, tulee aina olemaan tyytymätön.

Ihminen luulee ehkä tulevansa tyytyväiseksi, kun hän uskaltaa mennä ruokakauppaan, mutta tämä tyytyväisyys kestää ehkä minuutin tai päivän tai viikon tai kuukauden. Kohta hän haluaa uskaltaa jo mennä jonnekin muualle. Kahvilaan. Keikalle. Verotoimistoon. Anoppilaan.

Egon brutaali todellisuus on, että mikään ei ikinä riitä. Vaikka kuinka kuvittelisi, että vielä tämä yksi juttu ja sitten onnellisuus koittaa. Ei. Ei toimi. Ei taaskaan. 

---
 
Lue lisää itsensä rakastamiseen liittyviä postauksia blogissani:
Olen hiekkalinna, joka romahtaa
Terveysparadoksi
Ulos hörhökaapista