Avuttomuus ja häpeä

Photo by Larisa Birta on Unsplash

”Vera, sun pitää oikeesti ite ruveta nyt hoitamaan näitä asioita!”

Auts.

Lause liittyy erittäin kipeään muistooni, joka pulpahti pintaan taas tänä aamuna. Kyseistä muistoa ja sen aikaista elämää varjostaa avuttomuuden tunne, joka on yksi ikävimmistä tunteista, mitä olen kokenut.

Avuttomuuden tunteeseen liittyvät ajatukset kulkevat suunnilleen tätä rataa: Minun pitäisi jollain ihmeen kaupalla osata tämä monimutkainen ja ylitsepääsemättömän vaikealta tuntuva asia, jota en tosiaankaan osaa tehdä. En voi myöntää, että en osaa, koska selkeästi kaikki muut ihmiset osaavat. Olen maailman ainoa ihminen, joka pitää tätä muiden mielestä helppoa asiaa vaikeana. En voisi ikinä pyytää apua. Minun täytyy salata tämä keinolla millä hyvänsä, etten joudu julkiseksi pilkan kohteeksi ja lopulta häväistynä yhteisön ulkopuolelle.

Lopputulos on lohduton avuttomuus ja äärettömältä näyttäytyvä yksinäisyys, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne. Salaisuuden raskas taakka. Teeskenteleminen ja suorittaminen. Uupumus.

*

Kirjoitan tänään avuttomuudesta, koska se on haava, jota en ole parantanut. Minun pitäisi pärjätä, olla itsenäinen, ei saisi tarvita ketään. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin ihmiset pettävät luottamuksen ja kaikkoavat ympäriltä. Parempi siis olla itseriittoinen (onko tämä oikea sana?) – osata itse luoda itselleen kaikki tarvittava.

Tällainen riippumattomuus on kuitenkin näennäistä. Olemme yhteiskunnassamme riippuvaisia toinen toisistamme aivan jatkuvasti. Luotamme päivittäin muihin ihmisiin, laitamme heidän käsiinsä henkemme ja turvallisuutemme.

Otetaan esimerkiksi ruokakauppa. Olemme riippuvaisia siitä, että ruokakaupoissa on ruokaa eli että joku tekee sitä ruokaa, tarkistaa, että se on turvallista ja syömäkelpoista, paketoi sen turvallisesti, kuljettaa sen lähikauppaamme, joku avaa kaupan ovet niin, että pääsemme sisään, ja joku myy meille sen ruoan, että voimme viedä sen kotiin.

Jotta voisin ostaa kaupasta ruokaa, minun on luotettava kymmeniin ihmisiin ja organisaatioihin, että ne tekevät, mitä ovat luvanneet tehdä. Enkä siltikään voi sataprosenttisen varmasti luottaa, että ruokakaupassa on ruokaa vielä huomennakin

Miksi minun on helpompi luottaa, että ruokakaupassa on ruokaa, kuin että saan pitää työpaikkani, parisuhteeni, perheeni ja ystäväni, vaikka tunnustaisin moninaiset vajavaisuuteni?

Photo by Sylvain Reygaerts on Unsplash

 Tulen nyt kaapista ulos avuttomuuteni kanssa. Listasin tähän asioita, joita en osaa itse tehdä eli joissa tarvitsen apua. Jotta listasta ei tulisi liian pitkä, listasin vain sellaisia asioita, jotka hävettävät minua. (Minua ei esimerkiksi hävetä, että tarvitsen ruokakaupan henkilökuntaa myymään minulle banaaneja. Vai hävettääkö?)

Mennään listaan.

• Nykyaikaisen television käyttö. Kun se ei enää menekään heti päälle niin kuin 90-luvulla vaan siinä on erilaisia valikoita, mitä pitää navigoida. Kaukosäätimet ovat pelottavia. En edes katso televisiota.
• Tekniseen tukeen soittaminen. Ihan sama mihin ongelmani liittyy, tunnen oloni aina ihan idiootiksi, kun joku 20-v nörtti alkaa selittää mulle jotain tietokonekieltä. En pysty soittamaan.
• Ihan mihin tahansa asiakaspalveluun soittaminen. Ja näitähän tulee! Tuon tuostakin olisi joku juttu, minkä takia pitäisi soittaa. Liittymät, vakuutukset, pankkitilit, KELA, työkkäri (God forbid!), verotoimisto, terveyskeskus, pääsyliput, sähkösopimukset, tietokoneongelmat... you name it! Eli periaatteessa, jos mikään näiden alojen asia on elämässäni vinossa, se ei korjaannu, ellei joku soita puolestani. Viimeksi kun soitin pankkiin, pankkivirkailija sai minut itkemään. Ei mennä siihen.
• Puhelimella soittaminen vieraille ihmisille. Ylipäätään. Ihan kelle vaan. Puhelinkammomaailmassa vieras ihminen voi olla myös ihan semituttu ihminen. Selkeyden vuoksi sanotaan, että en puhu puhelimessa muiden kuin mieheni ja äitini kanssa. Phones are of the devil!
• Hepatiittirokotuksen ottaminen.
• Hammaslääkärissä käyminen.
• Terveysasemalla käyminen ylipäätään. Ne ovat niin kauheita paikkoja.
• Pankkijutut.
• Vakuutusjutut.
• Sähköjutut.
• Oikeastaan kaikki asumiseen liittyvät tällaiset ihmeongelmat, kuten lainat, vakuutukset (mihin näitä tarvitaan?), erilaiset sopimukset, nettiliittymät. Kaikki missä pitää soittaa asiakaspalveluun ja kaikki, mihin liittyy lomakkeita ja vieraita ihmisiä.
• Jotta kaikki ei pyörisi asiakaspalvelun ympärillä – painavien tavaroiden kantaminen.
• Melkein minkä tahansa lomakkeen täyttäminen.
• Kaikki, mikä liittyy rahaan.

*

Olen avuton, koska kammoan näitä asioita. Kammoni ei liity tietenkään virastoihin, lomakkeisiin ja puhelimiin sinänsä – vaan huonoihin kokemuksiin näistä asioista. Sairaanhoitajat, virkailijat ja asiakaspalvelijat saavat minut aina itkemään ja minulla menee päiviä palautua jostain kauheasta puhelusta.

Olen yrittänyt kohdata pelkoni näiden asioiden suhteen toistamiseen ja yritän edelleen. Minua hävettää, että nämä tavalliset tilanteet ja asiat, joiden ”kuuluisi” olla hyvin arkisia, saavat minut aivan pois tolaltani.

Yritän hyväksyä avuttomuuteni ja olla ylpeä siitä, etten kestä ikäviä juttuja. Ajattelen sen niin, että eihän maailma ikinä muuttuisi, jos minun kaltaiseni ihmiset eivät sanoisi, mikä on epäinhimillistä ja karseaa ja mitä pitäisi muuttaa.

Myös astrologisesta näkökulmasta avuttomuuteni on täysin ymmärrettävää. Toinen huoneeni (eli rahahuone) kumisee tyhjyyttään. Siellä ei ole planeetan planeettaa. Ei edes pientä asteroidia löydy minun toisesta huoneesta.

Olen siis tullut tälle planeetalle tekemään ihan muita juttuja kuin soittelemaan asiakaspalveluun ja venkslaamaan vakuutusten kanssa. Tunnen olevani kuin kala vedessä monissa sellaisissa tilanteissa, jotka saavat muut ihmiset pois tolaltaan. Esimerkiksi jos minun pitää improvisoida laulua tai tanssia. Tai jos pitää puhua ison yleisön edessä. Tai jos pitää opettaa tai selittää jotain. Tai jos pitää korjata rikkinäinen suihku tai lautanen tai koru. Tai jos pitää suunnitella, toteuttaa ja printata hieno flaijeri ja kolme mainosta alle tunnissa. Kuka osaa? No minä osaan!

Niin miksi minun pitäisi näine kaikkine mielettömine taitoineni vielä tuntea häpeää, etten halua soittaa johonkin asiakaspalveluun?