Minä ja traumat
Minusta tuntuu, että tässä yhteiskunnassa ei ole sijaa ihmiselle, joka on muuten ihan ”kunnossa” mutta kärsii vaikeista lapsuudentraumoista, jotka pintaan noustessaan aiheuttavat voimakasta ahdistusta. Kuten monet – varsinkin mielenterveysongelmaiset – ihmiset tietävät, tasapainottelu ”sairauden” ja ”terveyden” välillä ei ole helppoa. Minä en esimerkiksi tiedä, olenko sairas vai terve. Vai jotain siltä väliltä? Illalla katson mennyttä päivää ja arvioin, oliko päivä hyvä vai huono.
Töissä ja yliopistossa minua on kohdeltu kuin tervettä ja terveyskeskuksessa kuin sairasta. Töissä tai yliopistossa ei haluta kuulla huonoista kuulumisista mitään ja ehdotetaan heti saikkua tai terapiaa, jos mainitsee jostain henkilökohtaisesta vaikeasta asiasta. Terveysalan ihmiset taas leimaavat heti terveeksi, jos heille sattuu mainitsemaan, ettei ole itsetuhoinen 24/7, ja päättelevät, että apua ei tarvita.
Mikä neuvoksi, kun on hyvinä päivinä hyväkuntoinen ja työkykyinen, mutta välillä tarvitsisi oikein kunnon detox-psykoanalyysiä kaikilla mausteilla? Eihän täysin työkykyisiä tai -kyvyttömiä ihmisiä oikeastaan edes ole vaan me olemme kaikki jotakin siltä väliltä. Kaikilla meillä on hyvät päivämme, jolloin haluaisimme tulla kohdelluiksi terveinä – ja huonot päivämme, jolloin haluaisimme saada ammattiapua.
Miksi tuntuu, ettei tämä ole mahdollista tai ainakin se on hyvin vaikeaa?
Työn tai yliopiston kautta ohjataan ensin työ- tai opintopsykologille, ketkä keskittyvät työssä tai opinnoissa edistymiseen ja jaksamiseen. Mitä he tietäisivät lapsuuden traumoista? En saa tarvitsemaani apua myöskään terveyskeskuksesta enkä psykpolilta. He ovat erikoistuneet masennukseen, ahdistuneisuushäiriöihin, kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja muuhun vastaavaan. He yrittävät diagnosoida minulla näitä sairauksia, mutta en istu heidän lokeroihinsa.
Tarvitsen jotakin muuta, jolle en tiedä edes nimeä. Ongelmani ovat sitä luokkaa, että sairaanhoitaja, depressiohoitaja tai edes psykoterapeutti ei niistä selviä. Minusta se on aika hassua, mutta näin minulle on kuitenkin sanottu jo lukuisat kerrat. En saa vertaistukea tavanomaisista vertaistukiryhmistä. En löydä mielenterveyspiireistä ihmisiä, jotka olisivat kokeneet samanlaisia asioita tai ajattelisivat samalla tavalla. Tuntuu, että tapaan joko sellaisia ihmisiä, jotka ovat pitkäaikaissairaita ja työkyvyttömiä mielenterveyspotilaita, joilla on parhaimmillaan useita diagnooseja ja lääkkeitä – tai sitten sellaisia ihmisiä, jotka ovat työkykyisiä ja muuten kunnossa, mutta heillä on jotain lieviä itsentunto-ongelmia. En samastu kumpaankaan ihmistyyppiin.
Soitin kriisipuhelimeen ja selitin ongelmani. Minulle vastannut henkilö kertoi, että turhaan etsin ihmisiä, jotka ymmärtäisivät minua vaan kaikki me olemme ongelminemme yksin. Olipas kerrassaan kyyninen ihminen. Vai onko näin? Mikä sitten on se eheyttävä kokemus, kun tulee kuulluksi ja ymmärretyksi – pelkkää illuusiotako vain?
Onko kenelläkään kokemuksia traumaterapiasta?
Töissä ja yliopistossa minua on kohdeltu kuin tervettä ja terveyskeskuksessa kuin sairasta. Töissä tai yliopistossa ei haluta kuulla huonoista kuulumisista mitään ja ehdotetaan heti saikkua tai terapiaa, jos mainitsee jostain henkilökohtaisesta vaikeasta asiasta. Terveysalan ihmiset taas leimaavat heti terveeksi, jos heille sattuu mainitsemaan, ettei ole itsetuhoinen 24/7, ja päättelevät, että apua ei tarvita.
Mikä neuvoksi, kun on hyvinä päivinä hyväkuntoinen ja työkykyinen, mutta välillä tarvitsisi oikein kunnon detox-psykoanalyysiä kaikilla mausteilla? Eihän täysin työkykyisiä tai -kyvyttömiä ihmisiä oikeastaan edes ole vaan me olemme kaikki jotakin siltä väliltä. Kaikilla meillä on hyvät päivämme, jolloin haluaisimme tulla kohdelluiksi terveinä – ja huonot päivämme, jolloin haluaisimme saada ammattiapua.
Miksi tuntuu, ettei tämä ole mahdollista tai ainakin se on hyvin vaikeaa?
Työn tai yliopiston kautta ohjataan ensin työ- tai opintopsykologille, ketkä keskittyvät työssä tai opinnoissa edistymiseen ja jaksamiseen. Mitä he tietäisivät lapsuuden traumoista? En saa tarvitsemaani apua myöskään terveyskeskuksesta enkä psykpolilta. He ovat erikoistuneet masennukseen, ahdistuneisuushäiriöihin, kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja muuhun vastaavaan. He yrittävät diagnosoida minulla näitä sairauksia, mutta en istu heidän lokeroihinsa.
Tarvitsen jotakin muuta, jolle en tiedä edes nimeä. Ongelmani ovat sitä luokkaa, että sairaanhoitaja, depressiohoitaja tai edes psykoterapeutti ei niistä selviä. Minusta se on aika hassua, mutta näin minulle on kuitenkin sanottu jo lukuisat kerrat. En saa vertaistukea tavanomaisista vertaistukiryhmistä. En löydä mielenterveyspiireistä ihmisiä, jotka olisivat kokeneet samanlaisia asioita tai ajattelisivat samalla tavalla. Tuntuu, että tapaan joko sellaisia ihmisiä, jotka ovat pitkäaikaissairaita ja työkyvyttömiä mielenterveyspotilaita, joilla on parhaimmillaan useita diagnooseja ja lääkkeitä – tai sitten sellaisia ihmisiä, jotka ovat työkykyisiä ja muuten kunnossa, mutta heillä on jotain lieviä itsentunto-ongelmia. En samastu kumpaankaan ihmistyyppiin.
Soitin kriisipuhelimeen ja selitin ongelmani. Minulle vastannut henkilö kertoi, että turhaan etsin ihmisiä, jotka ymmärtäisivät minua vaan kaikki me olemme ongelminemme yksin. Olipas kerrassaan kyyninen ihminen. Vai onko näin? Mikä sitten on se eheyttävä kokemus, kun tulee kuulluksi ja ymmärretyksi – pelkkää illuusiotako vain?
Onko kenelläkään kokemuksia traumaterapiasta?
Itselläni kesti vuosikymmeniä ennen kuin sain lääkäriltä diagnooseja itsestäni. Kyllähän ne leimaa, mutta tuli myös helpottunut olo, kun löytyi syy pahaan olooni - aiemmin kukaan ei uskonut pahaa oloani. Lähde siis erikoislääkärin juttusille ja kerro, mikä elämässäsi estää opiskelun tai työnteon. Käyn tällä hetkellä toista Kelan tukemaa psykoterapiaa. Terapiasta on ollut apua itselle, sairaanhoitajien kanssa keskustelut ovat olleet pettymyksiä. Tuntuu etteivät he ota vastuuta työstään ja asiakkaastaan, ja heidän työnsä laatua ei koskaan arvioida, ei siis tavoitteita. Tietoa mielenterveyskuntoutujien palveluista ei ole ainakaan minun keskustelijani kertoneet. Ei kiinnosta mm. asiakkaan taloudellinen tilanne. Sitten on ihmisiä, jotka pitävät terapioita turhina. Kaikilla on kuulemma haavoja menneisyydestään. Haavat pitää samana päivänä unohtaa ja jatkaa elämäänsä. Se ei vain kaikilta onnistu. Jotkut ihmiset ovat rikkoutuneet henkisesti niin pahoin, etteivät kykene olemaan työelämässä. Olen myös kuullut, että ystävä suuttuu, jos olet masentunut. Miten voi kieltää itseltään, ettei saa olla masentunut? Masennusta ei voi oikein luokitella ihmisen omaksi syyksi. Ja se on sairaus, vaikkei monet ymmärrä ollenkaan, mitä se on.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi.
PoistaOn se kumma, ettei uskota toisen pahaa oloa, ennen kuin lääkäri on diagnosoinut. Ikään kuin ihmiseen omaan arvioon mielialastaan ei voisi luottaa.
Kaikilla on haavoja menneisyydessään, mutta se ei minusta tee terapiasta turhaa, vaan päinvastoin: välttämätöntä. Luulen, että ihmiset, jotka pitävät terapiaa turhana, suuttuvat, kun joku puhuu masennuksesta, tai asettavat kriteerejä muiden paranemistahdille ovat oikeasti masentuneita itse. He eivät vain uskalla puhua siitä ääneen, koska he häpeävät sitä liikaa.
Olen törmännyt useasti terveysalan ammattilaisiin, jotka eivät pysty auttamaan, koska ovat liian onnettomia itse. Heiltä saa vain arvostelua osakseen. Valitettavasti alalle pääsee nykyään "auttamaan" sellaisetkin ihmiset, ketkä ovat kykenemättömiä siihen. Suomalainen sosiaali- ja terveysala on kriisissä.