Tietämättömyyden häpeästä
Toissa kesänä olin vapaaehtoistyöleirillä Espanjassa. Olin ryhmän vanhin. Suurin osa osallistujista oli 18-22-vuotiaita ei minua ihan reippaasti nuorempia. Tunnustin jossakin vaiheessa muulle ryhmälle, etten olisi ikimaailmassa uskaltanut heidän iässään lähteä tällaiselle leirille. Tuntui, että olen kerännyt koko ikäni rohkeutta tehdä jotain, mihin he pystyivät varsin helposti. Hävetti. Mikä minussa oli vikana?
Nyt olen vastaavanlaisen asian edessä uudestaan. Olen lähdössä ulkomaille ohjelmaan, jonne 18-vuotiaatkin pääsee (ja usein lähtee). Järki huutaa, ”Haloo, ei tämä ole vaikeaa!” Mutta en kuuntele järkeä. Minulla on syvemmälle juurtuneita ajatusmalleja. Tunteita. Häpeää. Ja mikä estäisikään ihmistä paremmin kuin häpeä?
On nimittäin tosi noloa myöntää, ettei tiedä jotain, mitä tuntuu, että pitäisi tietää. Minusta tuntuu, että jos ryhdyn johonkin asiaan, minun pitäisi tietää siitä asiasta tarpeeksi. Jos en tiedä jotain, tunnen oloni kelpaamattomaksi ryhtyä kyseiseen asiaan. Kuinka monta kertaa olenkaan lamaantunut tietämättömyyteen ja perunut koko jutun! Kuvio toistuu elämässäni uudestaan ja uudestaan.
Samaa huomaan vaativani muilta ihmisiltä. Tuntuu, että jos ihminen ei tiedä jostakin asiasta, hänellä ei pitäisi olla oikeutta tehdä kyseistä asiaa. Huomaan sättiväni tästä jatkuvasti esimerkiksi poliitikkoja (Tosi nolo asiavirhe, eikö tuon pitäisi tietää tuo juttu?), toimittajia (Miksei se perehtynyt tähän asiaan ennen haastattelua?) ja terveysalan ammattilaisia (Eikö psykiatrisen alan koulutus sisällä kurssia neurooseista? Miksi tuo ei tiedä niistä mitään?).
Viimeisimpänä muistan, kun katsoin videon, jossa toimittaja haastatteli sitä kaveria, joka oli ensimmäisenä Suomessa kerännyt kaikki pokémonit Pokémon Go -pelissä ja kävellyt joku miljoona kilsaa. Toimittaja ei ollut selkeästikään pelannut ikinä kyseistä peliä eikä tiennyt siitä paljoakaan, mikä paistoi läpi hänen kysymyksistään. Minua hävetti katsoa sitä haastattelua.
Tietämättömyyden häpeä estää minua kokeilemasta monia uusia asioita. Ihmiset, joilla ei ole tätä ongelmaa, käskevät ”ajatella vähemmän ja vain tehdä”. Heillä ei ole hajuakaan, miltä paikalleen lamauttava häpeä tuntuu, ainakaan tässä asiassa. He eivät ymmärrä, ettei sitä voi ”vain tehdä”. Ei vaan pysty. Tai pystyy, mutta se vaatii käsittämätöntä henkistä ja fyysistä ponnistelua (fyysistä, koska pitää selvitä lamauttavasta häpeän tunteesta, joka ainakin minulla yrittää estää jalkoja liikkumasta ja aivoja ajattelemasta).
(Ärsyynnyin kirjoittamaan tämän blogipostauksen, kun luin Hesarin haastattelun sisututkijasta, jonka mielestä pitäisi suunnitella vähemmän ja vain tehdä. Olen kyllä periaatteessa samaa mieltä. Se ei vain ole kaikille aina kauhean helppoa.)
Ihminen ei millään voi tietää kaikkea (tai edes kovinkaan paljoa) – ei edes alan asiantuntija. Ei tietenkään. Olisi absurdia väittää muuta. On täysin absurdia vaatia itseltään asioiden täydellistä ymmärtämistä ja tietämistä ja vieläpä ennen kuin ryhtyy edes toimimaan tämän asian tiimoilta.
Olen toistuvasti ollut näissä tilanteissa. Haluan kokeilla jotakin uutta asiaa tai mennä johonkin uuteen paikkaan. Kerään kaikki henkiset resurssini kasaan ja puristan itsestäni esiin uskalluksen ja tietämättömyyden sietokyvyn. Hankin niin paljon tietoa kuin pystyn, mutta jossakin vaiheessa on vain hypättävä tuntemattomaan. Se on kauhea hetki. Useimmiten se ei onnistu, mutta joskus onnistuu. Kuilun toisella puolella löydän itseni seisomasta hölmistyneenä ja pällistelemästä ympärilleni. Kerta toisensa jälkeen yllätyn, miten muut siellä olevat ihmiset ovat oikein päässeet sinne. He eivät nimittäin tiedä murto-osaakaan siitä, mitä minä tiedän. He ihmettelevät, miksi minun piti kerätä niin paljon tietoa, kun ei olisi tarvinnut. Minä ihmettelen, miten he ovat onnistuneet tässä keräämättä sitä tietoa.
Tulee joka kerta tyhmä olo. Ei minun olisi tarvinnut nähdä sitä kaikkea vaivaa. Silti seuraavalla kerralla koko kuvio alkaa alusta.
Perusteellisessa valmistautumisessa ei mielestäni ole mitään vikaa. Mitä enemmän tietää, sen parempi. Mutta jos pakonomainen valmistautuminen estää tekemästä itse asiaa, pidän tilannetta ongelmallisena.
Tällä kertaa tarjoan tilanteeseen ratkaisuksi Teal Swanin The Completion Process -kirjaa, jonka tilasin tällä viikolla. Odotukset ovat erittäin korkealla.
Kirjoituksiasi lukeneena olen havaitsevinani käytösmalleissasi yhtälaisyyksiä omiini. Minulla diagnosoitiin AD/HD 2015 ja yhtä hankalaa ns. normaalieläminen tuntuu olevan.
VastaaPoistaOletko tutustunut aiheeseen tai vertaistukiryhmiin?
En ole, mutta täytyypä tutustua. Kiitos vinkistä. :)
PoistaPaljon yhtäläisyyttä omiin tuntemuksiini löysin tästä kirjoituksesta. Häpeästä joka kumpuaa jostain kaukaa, mutta jota ei pysty käsittelemään kun ei saa alkuperästä kiinni. Ja miksi pitää hävetä muidenkin puolesta? Tämän kun joskus saisi pois itsestään, vai saako koskaan?
VastaaPoistaHei Ritu! Kommenttisi tuntuu jännältä, koska tuo kirja, jonka mainitsen postauksen lopuksi, on nimenomaan tarkoitettu siihen, että miten saada häpeän alkuperästä kiinni ja saada se "pois" itsestään (sitä ei oikeasti poisteta vaan hyväksytään, jolloin se ei enää satu). Vaikka en mainitse tätä seikkaa itse postauksessa, kommenttisi oli kuin suoraan tuolle kirjalle esitetty. :) Suomeksi sitä ei tosin ole valitettavasti vielä käännetty, mutta englanniksi saa tilattua. YouTubesta löytyy myös video (englanniksi), miten prosessi tehdään, jos ei jaksa lukea kokonaista kirjaa. Prosessin voi tehdä myös yksin.
PoistaLinkki: https://www.youtube.com/watch?v=c3V_Gtfr_YA
Kerro, jos on kysymyksiä. Mä olen tätä prosessia jonkin verran käyttänyt. :)