Mitä opin tänään?
Olen työnarkomaanina usein elänyt tämän moton mukaan. Joka päivä pitää oppia jotain ja sen jonkin pitää olla jotain keskisuurta tai suurta, muttei nyt ainakaan mitään pientä. Opittujen asioiden piti myös mielestäni liittyä tiettyihin tarpeeksi fiksuihin aiheisiin. Uuden koreografian opettelua tanssitunnilla ei laskettu.
Koska lause aiheutti minulle paljon paineita, olen nyt vähän aikaa elänyt ajattelematta sitä ollenkaan. Tänään kuitenkin opin jotain hienoa taas.
Mielenterveyspoliklinikan päiväosastolla oli keskustelutunti kokemusasiantuntijan kanssa. Kokemusasiantuntija on ihminen, jolla on jotakin omakohtaista kokemusta mielisairauksista. Hän voi olla toipunut tai sitten ei. Joka tapauksessa hänet on koulutettu kertomaan omista kokemuksistaan ja antamaan vertaistukea.
Olen viime päivät ollut poliklinikalla äärimmäisen turhautunut ohjaukseen ja muuhun, mitä siellä tapahtuu. Minulla on vaikeuksia luottaa ihmisiin ja erityisesti auktoriteetteihin, joita en ole itse valinnut. Suhtaudun esimerkiksi skeptisesti mielenterveyshoitajiin, kenellä ei itsellään ole kokemusta mielisairauksista. Minua häiritsee, kun ihminen, jolla ei ole harmaintakaan aavistusta, miltä mielenhäiriö tuntuu, kokee kuitenkin oikeudekseen neuvoa ja ohjata minua.
Aluksi suhtauduin kokemusasiantuntijaan tapani mukaan pessimistisesti. Odotin jotain 100% ilopilleriä, jota on joskus vähän masentanut. Siinä hän sitten visertäisi meille, kuinka kannattaa vaan ajatella positiivisesti ja käydä lenkillä niin kyllä se siitä.
Kokemusasiantuntija oli kuitenkin kuin raikas tuulahdus tunkkaiseen huoneeseen. Hän oli todellinen positiivinen yllätys. Hän oli ollut vakavasti sairas ja oli sairas edelleen. Hän oli kestänyt vuosikausia kaiken maailman ikäviä juttuja. Kun juttelin hänelle, ei tullut sellainen olo, että joku täysin terve hoopo lässyttää minulle hengitysharjoituksista. Hän tiesi, miltä sairaus oikeasti tuntuu ja hänestä sain voimaa tulevaisuuteen.
En saa kertoa tässä erityisesti, mitä kaikkea keskusteltiin, mutta voin kertoa, mitä minulle jäi käteen.
Opin, että en ole heikko ja arvoton kakkosluokan kansalainen, jonka pitää kaikin keinoin taistella tiensä ykköskansalaisten (työkykyiset, itsensä elättävät, terveet) joukkoon. Kaikki, myös työssä käyvät ihmiset kohtaavat elämässään stressiä ja sairauksia. Hyvätuloiset tai rikkaat ihmiset eivät ole sen ”onnistuneempia” elämässä kuin muutkaan. Yleensä he ovat vain kiinnostuneempia rahasta ja sen ansaitsemisesta. Ei ole häpeä elää tuilla. Jos olisin rikas, antaisin rahaa köyhille. Nyt minun tehtäväni on ottaa apua vastaan.
Opin, että mielenhäiriötä ei tarvitse hävetä eikä siitä välttämättä koskaan parane. Paras, mitä voin tehdä, on hyväksyä tilanne ja oppia elämään sairauden kanssa.
Edelliseen liittyen opin, että minun täytyy pitää hoitaa mieltäni. Muutama vuosi sitten paranin vakavasta masennuksesta, ahdistuksesta ja syömishäiriöstä muun muassa erilaisten harjoitusten avulla. Siihen meni todella kauan aikaa, mutta se kannatti. Elin jonkin aikaa melkoisen ookoota elämää, ennen kuin elämänmuutosten raskauttamana romahdin uudestaan. Olin lopettanut mieleni hoidon, koska ajattelin olevani terve, ja tämä oli varmastikin osasyynä uudelleen romahtamiseen. Herkkä mieli on aina herkkä. Sitä on hoidettava lakkaamatta. Jollakin ihmisellä on heikko selkä ja hänen pitää tehdä paljon selkäjumppaa elääkseen normaalia elämää. Minun pitää tehdä mielijumppaa.
Vielä vähän edelliseen liittyen opin, että minun täytyy pitää huolta itsestäni. Aiemmin olen hävennyt herkkyyttäni ja yrittänyt karaistaa itsestäni vähemmän herkkää. Herkkyys ei ole kuitenkaan hävinnyt mihinkään, eikä se häviä. Sen kanssa täytyy elää. On vaikea myöntää, että olen valtiotieteiden maisteri, joka ei pysty katsomaan edes uutisia, politiikan seuraamisesta puhumattakaan. Näin se kuitenkin on.
Ei ole häpeä nauttia elämästä. Minulla on oikeus pitää huolta itsestäni. Näiden neuvojen siivittämänä eteenpäin.
Koska lause aiheutti minulle paljon paineita, olen nyt vähän aikaa elänyt ajattelematta sitä ollenkaan. Tänään kuitenkin opin jotain hienoa taas.
Mielenterveyspoliklinikan päiväosastolla oli keskustelutunti kokemusasiantuntijan kanssa. Kokemusasiantuntija on ihminen, jolla on jotakin omakohtaista kokemusta mielisairauksista. Hän voi olla toipunut tai sitten ei. Joka tapauksessa hänet on koulutettu kertomaan omista kokemuksistaan ja antamaan vertaistukea.
Olen viime päivät ollut poliklinikalla äärimmäisen turhautunut ohjaukseen ja muuhun, mitä siellä tapahtuu. Minulla on vaikeuksia luottaa ihmisiin ja erityisesti auktoriteetteihin, joita en ole itse valinnut. Suhtaudun esimerkiksi skeptisesti mielenterveyshoitajiin, kenellä ei itsellään ole kokemusta mielisairauksista. Minua häiritsee, kun ihminen, jolla ei ole harmaintakaan aavistusta, miltä mielenhäiriö tuntuu, kokee kuitenkin oikeudekseen neuvoa ja ohjata minua.
Aluksi suhtauduin kokemusasiantuntijaan tapani mukaan pessimistisesti. Odotin jotain 100% ilopilleriä, jota on joskus vähän masentanut. Siinä hän sitten visertäisi meille, kuinka kannattaa vaan ajatella positiivisesti ja käydä lenkillä niin kyllä se siitä.
Kokemusasiantuntija oli kuitenkin kuin raikas tuulahdus tunkkaiseen huoneeseen. Hän oli todellinen positiivinen yllätys. Hän oli ollut vakavasti sairas ja oli sairas edelleen. Hän oli kestänyt vuosikausia kaiken maailman ikäviä juttuja. Kun juttelin hänelle, ei tullut sellainen olo, että joku täysin terve hoopo lässyttää minulle hengitysharjoituksista. Hän tiesi, miltä sairaus oikeasti tuntuu ja hänestä sain voimaa tulevaisuuteen.
En saa kertoa tässä erityisesti, mitä kaikkea keskusteltiin, mutta voin kertoa, mitä minulle jäi käteen.
Opin, että en ole heikko ja arvoton kakkosluokan kansalainen, jonka pitää kaikin keinoin taistella tiensä ykköskansalaisten (työkykyiset, itsensä elättävät, terveet) joukkoon. Kaikki, myös työssä käyvät ihmiset kohtaavat elämässään stressiä ja sairauksia. Hyvätuloiset tai rikkaat ihmiset eivät ole sen ”onnistuneempia” elämässä kuin muutkaan. Yleensä he ovat vain kiinnostuneempia rahasta ja sen ansaitsemisesta. Ei ole häpeä elää tuilla. Jos olisin rikas, antaisin rahaa köyhille. Nyt minun tehtäväni on ottaa apua vastaan.
Opin, että mielenhäiriötä ei tarvitse hävetä eikä siitä välttämättä koskaan parane. Paras, mitä voin tehdä, on hyväksyä tilanne ja oppia elämään sairauden kanssa.
Edelliseen liittyen opin, että minun täytyy pitää hoitaa mieltäni. Muutama vuosi sitten paranin vakavasta masennuksesta, ahdistuksesta ja syömishäiriöstä muun muassa erilaisten harjoitusten avulla. Siihen meni todella kauan aikaa, mutta se kannatti. Elin jonkin aikaa melkoisen ookoota elämää, ennen kuin elämänmuutosten raskauttamana romahdin uudestaan. Olin lopettanut mieleni hoidon, koska ajattelin olevani terve, ja tämä oli varmastikin osasyynä uudelleen romahtamiseen. Herkkä mieli on aina herkkä. Sitä on hoidettava lakkaamatta. Jollakin ihmisellä on heikko selkä ja hänen pitää tehdä paljon selkäjumppaa elääkseen normaalia elämää. Minun pitää tehdä mielijumppaa.
Vielä vähän edelliseen liittyen opin, että minun täytyy pitää huolta itsestäni. Aiemmin olen hävennyt herkkyyttäni ja yrittänyt karaistaa itsestäni vähemmän herkkää. Herkkyys ei ole kuitenkaan hävinnyt mihinkään, eikä se häviä. Sen kanssa täytyy elää. On vaikea myöntää, että olen valtiotieteiden maisteri, joka ei pysty katsomaan edes uutisia, politiikan seuraamisesta puhumattakaan. Näin se kuitenkin on.
Ei ole häpeä nauttia elämästä. Minulla on oikeus pitää huolta itsestäni. Näiden neuvojen siivittämänä eteenpäin.
Kommentit
Lähetä kommentti