Olen hiekkalinna, joka romahtaa
Löysin uuden henkisen hajoituksen, Teal Swanin kehittämän prosessin nimeltä 365 Days of Self-Love.
En nyt ala tässä hehkuttaa, miten mahtava prosessi on kyseessä ja miten
jokaisen pitäisi ehdottomasti kokeilla sitä (on ja pitäisi). Kirjoitan
siitä, miten jouduin prosessin ansiosta hämmennyksen tilaan.
Prosessin kaksi ensimmäistä päivää olivat ruusuilla tanssimista, mutta kolmantena päivänä heräsin ristiriitaisissa fiiliksissä. Nyt olen vajonnut identiteettikriisiin taiteilijana, kirjoittajana, self-helpin kuluttajana ja ihmisenä.
Haaste
Minkä asioiden olen kuvitellut tekevän minut onnelliseksi viime aikoina? Ensinnäkin, mun pitää harjoittaa säännöllisesti ja kurinalaisesti joogaa ja meditaatiota. Jooga avaa tunnelukkoja ja meditaatio rauhoittaa mieltä. Toiseksi, noudatan vegaaniruokavaliota ja vältän lisäksi sokeria, tärkkelyspitoisia asioita ja nopeita hiilareita. Kasvipohjainen ruokavalio laittaa kehoni kemiat ojennukseen ja edesauttaa energisyyttä sekä tasoittaa mielialanvaihteluita. Kolmanneksi, vieroitan itseni addiktioista ankaralla kädellä. Puhelimella ja koneella roikkuminen syö tehokkuuttani ja mielenrauhaani niin paljon, että minun on kitkettävä ne elämästäni lähes kokonaan. Neljänneksi, minun on vähennettävä tavaran määrää kotonani, sillä sotku ahdistaa ja rasittaa minua hirveästi. Ryhtymällä minimalistiksi ja omistamalla vain tarpeellisen puhdistan mieleni pölyyntyneet nurkat ja kotona siivoaminen nopeutuu. Viidenneksi... No, kuva alkaa olla aika selvä.
Minulla on pitkä lista ankaria vaatimuksia, joihin minun pitää istua, jotta voisin kokea olevani henkinen tai onnellinen. Missä ja miten minun pitäisi matkustaa, mitä kirjoittaa tähän blogiin, mitä maalata, miltä parisuhteeni pitää näyttää, miltä Instagram-tilini pitää näyttää... Teoriassa tiedän, että nämä asiat eivät tuo minulle onnea, mutta käytännössä kyllä uskon, että tuo. Jos vain täytän nämä kriteerit, sitten pystyn rakastamaan itseäni. En muuten. Tämä kuulostaa korviini ihan kamalalta, koska minä oikeasti luulin jo päässeeni yli tästä miljoona vuotta sitten.
Itsensä rakastamisen prosessit, harjoitukset ja filosofiat eivät oikein istu ankaraan ajatteluun, jossa rakkautta annetaan vain tietyin ehdoin. Itsensä rakastamisen prosessi tarkoittaa ehdotonta rakkautta, ja sen mukaan minun pitäisi hyväksyä itseni tällaisena! (Kauhistus.) Siis oikeasti rakastaa itseäni sellaisena kuin olen, ei muuttua ennen kuin voin rakastaa vaan rakastaa jo nyt! Vaikka olisin laiska paska surkimus. En jaksa joogata joka päivä, minulla on vatsamakkara, sanon itseäni vegaaniksi ja terveelliseksi syöjäksi, mutta syönkin salaa salami-aurajuusto-pitsaa, olen vihainen ja raivoan milloin mistäkin, välttelen ihmisiä, aloitan Facebookissa keskusteluja, joiden tarkoitus on haukkua tiettyjä ihmisryhmiä, puristelen finnejäni niin että ne tulehtuvat...
Olen siis rauhallisen, valaistuneen ja terveystietoisen ihmisen vastakohta! Vaikka kuinka yrittäisin kuunnella vain meditaatiomusiikkia, juoda vihersmoothieta tai laskea kymmeneen, ennen kuin suutun kissalle postiluukun kolistelusta, en vain pysty. Usein olen kärsimätön, vihainen, aivan kohtuuton ja haukun itseäni ihan. Koko. Ajan. Vaikka olen tehnyt self-helpiä jo monta vuotta! Aargh!
Konflikti
Itsensä rakastamisen harjoituksessa on tarkoitus seurata aina rakkautta – yksinkertaista mutta käytännössä, ah, niin vaikeaa. Minulla oli ennakkokäsitys, että kun alan tehdä tätä harjoitusta, se ohjaa minut sujuvasti ja ongelmitta tavoitteeseeni: täydelliseen henkiseen elämään. Vihdoinkin! Meditaatiot, vihersmoothiet ja muut vakiintuvat osaksi arkeani, viha laantuu ja elämästäni tulee helppoa ja ihanaa.
Harjoitus ei kuitenkaan tehnyt ihan näin. Kun aloin seurata rakkautta, huomasin, että vaikka se joskus kannustaisikin minua joogaamaan, suurimman osan ajasta se kuitenkin pistää minut tekemään asioita, jotka eivät ole ollenkaan henkisiä. Kuten menemään Burger Kingiin syömään.
Täytyy myöntää, että olen lievästi sanottuna yllättynyt. En ajatellut, että alan tehdä henkistä harjoitusta ja päädyn tekemään jotain niin epähenkistä kuin syömään hampurilaista. Harjoituksen tarkoitushan oli johdattaa kohti valaistumista! Miten hampurilainen muka sopii tähän kuvioon?
Toinen asia, mitä pidän erittäin outona, on miten kauas tämä harjoitus on viemässä minua self-helpistä ja kaikista sitä tukevista toiminnoista. Normaalisti käytän hirveästi aikaa siihen, että katson netistä self-help-videoita, luen self-help-artikkeleita, katson self-help-aiheisia elokuvia, meditaatiomusiikin mainitsinkin jo, ja luen erilaisia self-help-kirjoja. Muut asiat, joiden kyllä sanon olevan minulle tärkeämpiä, kuten kirjoittaminen ja maalaaminen, jäävät käytännössä vähemmälle. Tausta-ajatukseni on ehkä se, että jos kyllästän elämäni self-helpillä, jos syön, juon ja hengitän vain self-helpiä, minusta tulee varmasti valaistunut nopeammin kuin että jos en tekisi sitä. Käytännössä toimenpide on tehnyt minusta kyllä self-helpin ammattilaisen. Tiedän hurjasti alan kirjailijoita, vlogeja, teorioita ja trendejä. Voisin puhua aiheesta tuntikausia. Mutta olenko henkisempi? Rauhallisempi? Onnellisempi?
Nyt ajauduin vähän sivuraiteelle, mutta itseni rakastamisen harjoitus on siis vienyt minua pois tutusta ja turvallisesta self-helpin kyllästämästä elämäntyylistä. Harjoitus on mm. pakottanut minut vähentämään videoiden katsomista ja ohjannut minua kuuntelemaan Paperi T:tä, katsomaan David Lynchin elokuvaa ja maalaamaan.
Kriisi
Seurauksena on, että parin päivän sinnittelyn jälkeen vajosin suurimpaan identiteettikriisiin, mitä olen kokenut vähään aikaan. Mitä tapahtuu? Kuka minä olen? Miten henkisen identiteettini nyt käy? Jos en ole henkinen, mitä jää jäljelle?
Olenko nyt vähemmän henkinen vai enemmän henkinen kuin aikaisemmin? Ja miksi, oi miksi se on minulle niin tärkeä asia – tämä ”henkisyys”?
Voiko olla, että nk. epähenkiset asiat eivät ole epähenkisiä ollenkaan? Kuka sanoi, että meditaatio ja jooga ovat välttämättä henkisiä, kun taas tv:n katsominen ja hampurilaisten syöminen on epähenkistä? Voiko ehkä olla, että mikä tahansa voi olla henkistä tai epähenkistä?
Ehkä en tosiaan voi jonkun ulkoisen elämän tai Instagram-feedin perusteella päätellä, kuinka henkinen ihminen on kyseessä, sillä henkisyys on subjektiivinen, henkilökohtainen asia. Kadulla vastaan tuleva asunnoton ihminen voi olla valaistunut! Eckhart Tollehan eli kaksi vuotta puiston penkillä, vaikka oli valaistunut.
On ulkoisia menestyksen merkkejä, mutta menestys ei ole sama kuin henkisyys. Mutta jos nämä ovat menneet minullakin sekaisin (älystäni huolimatta) näin pitkän aikaa, kuinka monella muulla ne ovat sekaisin? Kuinka moni muka-henkinen ihminen vain uskottelee itselleen ja muille olevansa henkinen? Kuinka moni joogaa ja juo vihermehua tai tekee kiitollisuusharjoitusta tälläkin hetkellä ajatellen olevansa megahenkinen ja parempi ihminen kuin hampurilaista syövä telkkaria katseleva lajitoverinsa? Kuinka moni ihminen oikeasti kuvittelee olevansa superhenkinen olematta sitä?
Tämä on niin naurettavaa, koska olen elämässäni joutunut toteamaan jo aika monta kertaa, että ulkoisen menestyksen tavoittelu ei tee minusta onnellista. Parisuhde ei tehnyt minusta onnellista. Taiteilijuus ei tehnyt minusta onnellista. Eksoottinen matkailu ei tehnyt minusta onnellista. Edes vegaaniruokavalio ei tehnyt minusta onnellista. Ja nyt taas! Pitääkö minun astua joka helvetin kuoppaan ja todeta, että tuokaan ei toimi?! Miksen voisi jo viisastua?! Pitääkö minun oikeasti käydä läpi kaikki haaveeni ja tavoitteeni, joiden kuvittelen tekevän minusta onnellisen, ennen kuin vihdoin ymmärrän, että mikään niistä ei tee? Niinkö se menee? Tätäkö se elämä on?
Nyt olen sitten siinä vaiheessa, että uskon itseni rakastamisen tekevän minusta onnellisen. Löytyykö onni sieltä vai olenko viiden vuoden kuluttua taas tässä samassa lähtöpisteessä?
Prosessin kaksi ensimmäistä päivää olivat ruusuilla tanssimista, mutta kolmantena päivänä heräsin ristiriitaisissa fiiliksissä. Nyt olen vajonnut identiteettikriisiin taiteilijana, kirjoittajana, self-helpin kuluttajana ja ihmisenä.
 |
| Photo by Christal Yuen on Unsplash |
Haaste
Minkä asioiden olen kuvitellut tekevän minut onnelliseksi viime aikoina? Ensinnäkin, mun pitää harjoittaa säännöllisesti ja kurinalaisesti joogaa ja meditaatiota. Jooga avaa tunnelukkoja ja meditaatio rauhoittaa mieltä. Toiseksi, noudatan vegaaniruokavaliota ja vältän lisäksi sokeria, tärkkelyspitoisia asioita ja nopeita hiilareita. Kasvipohjainen ruokavalio laittaa kehoni kemiat ojennukseen ja edesauttaa energisyyttä sekä tasoittaa mielialanvaihteluita. Kolmanneksi, vieroitan itseni addiktioista ankaralla kädellä. Puhelimella ja koneella roikkuminen syö tehokkuuttani ja mielenrauhaani niin paljon, että minun on kitkettävä ne elämästäni lähes kokonaan. Neljänneksi, minun on vähennettävä tavaran määrää kotonani, sillä sotku ahdistaa ja rasittaa minua hirveästi. Ryhtymällä minimalistiksi ja omistamalla vain tarpeellisen puhdistan mieleni pölyyntyneet nurkat ja kotona siivoaminen nopeutuu. Viidenneksi... No, kuva alkaa olla aika selvä.
Minulla on pitkä lista ankaria vaatimuksia, joihin minun pitää istua, jotta voisin kokea olevani henkinen tai onnellinen. Missä ja miten minun pitäisi matkustaa, mitä kirjoittaa tähän blogiin, mitä maalata, miltä parisuhteeni pitää näyttää, miltä Instagram-tilini pitää näyttää... Teoriassa tiedän, että nämä asiat eivät tuo minulle onnea, mutta käytännössä kyllä uskon, että tuo. Jos vain täytän nämä kriteerit, sitten pystyn rakastamaan itseäni. En muuten. Tämä kuulostaa korviini ihan kamalalta, koska minä oikeasti luulin jo päässeeni yli tästä miljoona vuotta sitten.
Itsensä rakastamisen prosessit, harjoitukset ja filosofiat eivät oikein istu ankaraan ajatteluun, jossa rakkautta annetaan vain tietyin ehdoin. Itsensä rakastamisen prosessi tarkoittaa ehdotonta rakkautta, ja sen mukaan minun pitäisi hyväksyä itseni tällaisena! (Kauhistus.) Siis oikeasti rakastaa itseäni sellaisena kuin olen, ei muuttua ennen kuin voin rakastaa vaan rakastaa jo nyt! Vaikka olisin laiska paska surkimus. En jaksa joogata joka päivä, minulla on vatsamakkara, sanon itseäni vegaaniksi ja terveelliseksi syöjäksi, mutta syönkin salaa salami-aurajuusto-pitsaa, olen vihainen ja raivoan milloin mistäkin, välttelen ihmisiä, aloitan Facebookissa keskusteluja, joiden tarkoitus on haukkua tiettyjä ihmisryhmiä, puristelen finnejäni niin että ne tulehtuvat...
Olen siis rauhallisen, valaistuneen ja terveystietoisen ihmisen vastakohta! Vaikka kuinka yrittäisin kuunnella vain meditaatiomusiikkia, juoda vihersmoothieta tai laskea kymmeneen, ennen kuin suutun kissalle postiluukun kolistelusta, en vain pysty. Usein olen kärsimätön, vihainen, aivan kohtuuton ja haukun itseäni ihan. Koko. Ajan. Vaikka olen tehnyt self-helpiä jo monta vuotta! Aargh!
 |
| Photo by Oscar Keys on Unsplash |
Konflikti
Itsensä rakastamisen harjoituksessa on tarkoitus seurata aina rakkautta – yksinkertaista mutta käytännössä, ah, niin vaikeaa. Minulla oli ennakkokäsitys, että kun alan tehdä tätä harjoitusta, se ohjaa minut sujuvasti ja ongelmitta tavoitteeseeni: täydelliseen henkiseen elämään. Vihdoinkin! Meditaatiot, vihersmoothiet ja muut vakiintuvat osaksi arkeani, viha laantuu ja elämästäni tulee helppoa ja ihanaa.
Harjoitus ei kuitenkaan tehnyt ihan näin. Kun aloin seurata rakkautta, huomasin, että vaikka se joskus kannustaisikin minua joogaamaan, suurimman osan ajasta se kuitenkin pistää minut tekemään asioita, jotka eivät ole ollenkaan henkisiä. Kuten menemään Burger Kingiin syömään.
Täytyy myöntää, että olen lievästi sanottuna yllättynyt. En ajatellut, että alan tehdä henkistä harjoitusta ja päädyn tekemään jotain niin epähenkistä kuin syömään hampurilaista. Harjoituksen tarkoitushan oli johdattaa kohti valaistumista! Miten hampurilainen muka sopii tähän kuvioon?
Toinen asia, mitä pidän erittäin outona, on miten kauas tämä harjoitus on viemässä minua self-helpistä ja kaikista sitä tukevista toiminnoista. Normaalisti käytän hirveästi aikaa siihen, että katson netistä self-help-videoita, luen self-help-artikkeleita, katson self-help-aiheisia elokuvia, meditaatiomusiikin mainitsinkin jo, ja luen erilaisia self-help-kirjoja. Muut asiat, joiden kyllä sanon olevan minulle tärkeämpiä, kuten kirjoittaminen ja maalaaminen, jäävät käytännössä vähemmälle. Tausta-ajatukseni on ehkä se, että jos kyllästän elämäni self-helpillä, jos syön, juon ja hengitän vain self-helpiä, minusta tulee varmasti valaistunut nopeammin kuin että jos en tekisi sitä. Käytännössä toimenpide on tehnyt minusta kyllä self-helpin ammattilaisen. Tiedän hurjasti alan kirjailijoita, vlogeja, teorioita ja trendejä. Voisin puhua aiheesta tuntikausia. Mutta olenko henkisempi? Rauhallisempi? Onnellisempi?
Nyt ajauduin vähän sivuraiteelle, mutta itseni rakastamisen harjoitus on siis vienyt minua pois tutusta ja turvallisesta self-helpin kyllästämästä elämäntyylistä. Harjoitus on mm. pakottanut minut vähentämään videoiden katsomista ja ohjannut minua kuuntelemaan Paperi T:tä, katsomaan David Lynchin elokuvaa ja maalaamaan.
 |
| Photo by Dawn Armfield on Unsplash |
Kriisi
Seurauksena on, että parin päivän sinnittelyn jälkeen vajosin suurimpaan identiteettikriisiin, mitä olen kokenut vähään aikaan. Mitä tapahtuu? Kuka minä olen? Miten henkisen identiteettini nyt käy? Jos en ole henkinen, mitä jää jäljelle?
Olenko nyt vähemmän henkinen vai enemmän henkinen kuin aikaisemmin? Ja miksi, oi miksi se on minulle niin tärkeä asia – tämä ”henkisyys”?
Voiko olla, että nk. epähenkiset asiat eivät ole epähenkisiä ollenkaan? Kuka sanoi, että meditaatio ja jooga ovat välttämättä henkisiä, kun taas tv:n katsominen ja hampurilaisten syöminen on epähenkistä? Voiko ehkä olla, että mikä tahansa voi olla henkistä tai epähenkistä?
Ehkä en tosiaan voi jonkun ulkoisen elämän tai Instagram-feedin perusteella päätellä, kuinka henkinen ihminen on kyseessä, sillä henkisyys on subjektiivinen, henkilökohtainen asia. Kadulla vastaan tuleva asunnoton ihminen voi olla valaistunut! Eckhart Tollehan eli kaksi vuotta puiston penkillä, vaikka oli valaistunut.
On ulkoisia menestyksen merkkejä, mutta menestys ei ole sama kuin henkisyys. Mutta jos nämä ovat menneet minullakin sekaisin (älystäni huolimatta) näin pitkän aikaa, kuinka monella muulla ne ovat sekaisin? Kuinka moni muka-henkinen ihminen vain uskottelee itselleen ja muille olevansa henkinen? Kuinka moni joogaa ja juo vihermehua tai tekee kiitollisuusharjoitusta tälläkin hetkellä ajatellen olevansa megahenkinen ja parempi ihminen kuin hampurilaista syövä telkkaria katseleva lajitoverinsa? Kuinka moni ihminen oikeasti kuvittelee olevansa superhenkinen olematta sitä?
Tämä on niin naurettavaa, koska olen elämässäni joutunut toteamaan jo aika monta kertaa, että ulkoisen menestyksen tavoittelu ei tee minusta onnellista. Parisuhde ei tehnyt minusta onnellista. Taiteilijuus ei tehnyt minusta onnellista. Eksoottinen matkailu ei tehnyt minusta onnellista. Edes vegaaniruokavalio ei tehnyt minusta onnellista. Ja nyt taas! Pitääkö minun astua joka helvetin kuoppaan ja todeta, että tuokaan ei toimi?! Miksen voisi jo viisastua?! Pitääkö minun oikeasti käydä läpi kaikki haaveeni ja tavoitteeni, joiden kuvittelen tekevän minusta onnellisen, ennen kuin vihdoin ymmärrän, että mikään niistä ei tee? Niinkö se menee? Tätäkö se elämä on?
Nyt olen sitten siinä vaiheessa, että uskon itseni rakastamisen tekevän minusta onnellisen. Löytyykö onni sieltä vai olenko viiden vuoden kuluttua taas tässä samassa lähtöpisteessä?
 |
| Photo by Kevin O'Connor on Unsplash |
Kommentit
Lähetä kommentti