Kuntoutuksen alussa
Olen menossa intensiivipoliklinikan kuntoutusjaksolle, jonka tarkoituksena on aktivoitua, keskustella ja saada tukea.
Intensiivipolin päivät alkavat yhdeksältä eli minusta epäinhimillisen aikaisin. Kun nousin, kaikki ikäviin aamuihin liittyvät fiilikset muistuivat heti mieleen. ”Siihen tottuu,” sanoi puoliso minulle. Teki mieli sanoa, että tiedätkö, kuinka moni on eläessäni sanonut minulle noin? Peruskoulussa, lukiossa, yliopistolla, työpaikoilla... En ole koskaan tottunut. Aamuheräämisestä tulee korkeintaan siedettävää, mutta kivaa se ei ole vielä ollut. Ihmettelen, keitä ovat nämä mystiset ihmiset, ketkä heräävät aikaisin aamulla virkistäytyneinä ja lähtevät heti lenkille?
Kun minun antaa nukkua ja herätä, milloin haluan, nukun n. klo 23.30-08.30, viikonloppuisin klo 00.30-09.00. Tässä en ole mitenkään poikkeuksellinen. Olen lukenut paljon juttua siitä, kuinka aikaiset aamut ovat epäinhimillisiä, koska koko väestö pakotetaan heräämään samaan aikaan, vaikka luonnollisesti noin aikaisin haluaisi herätä vain osa ihmisistä.
Intensiivipolille meno jännittää ja ahdistaa. Vastaavassa paikassa en ole koskaan ollut, mutta kaksi asiaa kokemus on osoittanut: vertaistukea on vaikea saada ja muiden tekemä vegaaniruoka on yleensä pahaa.
Olen hakenut vertaistukea ennenkin netistä ja vertaistukiryhmästä, mutta olen joka kerta päätynyt varmaan väärään paikkaan, koska mielialahäiriöitä koskevalta foorumilta ei ole koskaan herunut juuri sellaista vertaistukea, mitä minä olisin kaivannut. Toisin sanoen, kukaan ei tuntunut käyvän läpi juuri niitä juttuja, mitä minä kävin läpi. Se, ettei vertaistukea löytynyt masennusfoorumiltakaan, oli todella masentavaa.
Kokemukseni ravintoloiden ja ruokaloiden tekemästä vegaaniruoasta on huono. Ruokaa kyllä saa, mutta se on yksipuolista ja pahaa. Sitä ei ole maustettu kunnolla ja siinä ei ole proteiinia. Yleensä olen joutunut syömään pelkkää salaattia, perunaa ja porkkanaa, joskus kukkakaalia tai parsakaalia. Nälkä ei lähde tällaisella. Onneksi uudet lääkkeet ovat näköjään vieneet minulta 80% näläntunteestani, joten luultavasti en haluaisi syödä edes uutta mieliherkkuani Malai Koftaa (intialaisia perunapyöryköitä tomaattikastikkeessa).
Kävin intensiivipolilla tutustumiskäynnillä. Kun tiloja esiteltiin minulle, mieleeni tuli seuraavia ajatuksia: ”Miksi täällä haisee oksennus? En pysty olemaan täällä. Toivottavasti se on väliaikaista.” ja ”Miksi tuo hoitaja puhuu minulle hitaasti ja superystävällisesti niin kuin olisin jo vanha ja vammainen? Onko pakko? Tulee ihan idiootti olo. Ehkä se on vaan sen tyyli.” ja ”Akvaariot ovat julmia. Miksi täällä on akvaario? Tulee epämiellyttävä olo.” ja ”Aamukahvi on täällä varmaan tosi pahaa eikä näillä varmana ole soijamaitoa. Eikä minulle ole mitään aamukeksiäkään.”
Ensivaikutelma ei kuitenkaan ollut pelkästään negatiivinen pessimistisistä ajatuksista huolimatta. Minulla on vain sellainen luonne tai tosi pitkään kestävä vaihe, että pessimistisiä ajatuksia pukkaa automaattisesti päähän. Olen oppinut, että niitä vastaan ei saisi taistella, koska vastustaminen vain voimistaa niitä. Niiden pitäisi vain antaa tulla ja olla niistä ylpeä. Koska, jos miettii, niin ajatukset putkahtavat päähän täysin tyhjästä. Minulla ei edes ole mitään valtaa siihen, mitä ajattelen. Joten voisin olla yhtä hyvin murehtimatta sitä.
Olen herännyt ajoissa ja ajoissa yritän päästä myös paikan päälle, vaikka se on henkisesti vaikeaa. En tykkää olla paikoissa etuajassa. Olen niin tottunut olemaan myöhässä.
Olen muuten kuullut, että nykyään monissa blogeissa on kuvia. En tiedä, miten itse suhtaudun kuviin. Tässä kuitenkin kuva siitä, miltä ulkona näytti sinä aamuna, kun lähdin ensimmäistä kertaa intensiivipolille. Näkymä on kuin suoraan goottimysteeriromaanista paitsi ilman hienoa linnaa ja autioita nummia. Aavepoikaystävästä puhumattakaan.
Intensiivipolin päivät alkavat yhdeksältä eli minusta epäinhimillisen aikaisin. Kun nousin, kaikki ikäviin aamuihin liittyvät fiilikset muistuivat heti mieleen. ”Siihen tottuu,” sanoi puoliso minulle. Teki mieli sanoa, että tiedätkö, kuinka moni on eläessäni sanonut minulle noin? Peruskoulussa, lukiossa, yliopistolla, työpaikoilla... En ole koskaan tottunut. Aamuheräämisestä tulee korkeintaan siedettävää, mutta kivaa se ei ole vielä ollut. Ihmettelen, keitä ovat nämä mystiset ihmiset, ketkä heräävät aikaisin aamulla virkistäytyneinä ja lähtevät heti lenkille?
Kun minun antaa nukkua ja herätä, milloin haluan, nukun n. klo 23.30-08.30, viikonloppuisin klo 00.30-09.00. Tässä en ole mitenkään poikkeuksellinen. Olen lukenut paljon juttua siitä, kuinka aikaiset aamut ovat epäinhimillisiä, koska koko väestö pakotetaan heräämään samaan aikaan, vaikka luonnollisesti noin aikaisin haluaisi herätä vain osa ihmisistä.
Intensiivipolille meno jännittää ja ahdistaa. Vastaavassa paikassa en ole koskaan ollut, mutta kaksi asiaa kokemus on osoittanut: vertaistukea on vaikea saada ja muiden tekemä vegaaniruoka on yleensä pahaa.
Olen hakenut vertaistukea ennenkin netistä ja vertaistukiryhmästä, mutta olen joka kerta päätynyt varmaan väärään paikkaan, koska mielialahäiriöitä koskevalta foorumilta ei ole koskaan herunut juuri sellaista vertaistukea, mitä minä olisin kaivannut. Toisin sanoen, kukaan ei tuntunut käyvän läpi juuri niitä juttuja, mitä minä kävin läpi. Se, ettei vertaistukea löytynyt masennusfoorumiltakaan, oli todella masentavaa.
Kokemukseni ravintoloiden ja ruokaloiden tekemästä vegaaniruoasta on huono. Ruokaa kyllä saa, mutta se on yksipuolista ja pahaa. Sitä ei ole maustettu kunnolla ja siinä ei ole proteiinia. Yleensä olen joutunut syömään pelkkää salaattia, perunaa ja porkkanaa, joskus kukkakaalia tai parsakaalia. Nälkä ei lähde tällaisella. Onneksi uudet lääkkeet ovat näköjään vieneet minulta 80% näläntunteestani, joten luultavasti en haluaisi syödä edes uutta mieliherkkuani Malai Koftaa (intialaisia perunapyöryköitä tomaattikastikkeessa).
Kävin intensiivipolilla tutustumiskäynnillä. Kun tiloja esiteltiin minulle, mieleeni tuli seuraavia ajatuksia: ”Miksi täällä haisee oksennus? En pysty olemaan täällä. Toivottavasti se on väliaikaista.” ja ”Miksi tuo hoitaja puhuu minulle hitaasti ja superystävällisesti niin kuin olisin jo vanha ja vammainen? Onko pakko? Tulee ihan idiootti olo. Ehkä se on vaan sen tyyli.” ja ”Akvaariot ovat julmia. Miksi täällä on akvaario? Tulee epämiellyttävä olo.” ja ”Aamukahvi on täällä varmaan tosi pahaa eikä näillä varmana ole soijamaitoa. Eikä minulle ole mitään aamukeksiäkään.”
Ensivaikutelma ei kuitenkaan ollut pelkästään negatiivinen pessimistisistä ajatuksista huolimatta. Minulla on vain sellainen luonne tai tosi pitkään kestävä vaihe, että pessimistisiä ajatuksia pukkaa automaattisesti päähän. Olen oppinut, että niitä vastaan ei saisi taistella, koska vastustaminen vain voimistaa niitä. Niiden pitäisi vain antaa tulla ja olla niistä ylpeä. Koska, jos miettii, niin ajatukset putkahtavat päähän täysin tyhjästä. Minulla ei edes ole mitään valtaa siihen, mitä ajattelen. Joten voisin olla yhtä hyvin murehtimatta sitä.
Olen herännyt ajoissa ja ajoissa yritän päästä myös paikan päälle, vaikka se on henkisesti vaikeaa. En tykkää olla paikoissa etuajassa. Olen niin tottunut olemaan myöhässä.
Olen muuten kuullut, että nykyään monissa blogeissa on kuvia. En tiedä, miten itse suhtaudun kuviin. Tässä kuitenkin kuva siitä, miltä ulkona näytti sinä aamuna, kun lähdin ensimmäistä kertaa intensiivipolille. Näkymä on kuin suoraan goottimysteeriromaanista paitsi ilman hienoa linnaa ja autioita nummia. Aavepoikaystävästä puhumattakaan.
Kommentit
Lähetä kommentti