Vaadin parempaa kohtelua
Jouduin jättämään mielenterveyspolin vähän aikaisemmin kuin alunperin oli sovittu. Syy lopettamiseen on sama, jonka takia osittain päädyin polille alunperinkin: viha.
Olen jo pidempään halunnut kirjoittaa vihasta, mutta pidän sitä vaikeana aiheena. Jouduin kuitenkin jonkin verran käsittelemään sitä tuolla mielenterveyspolilla. Kun käsittelin vihaa terapiassa joskus, sain tapahtuvalle nimen "vihatyö". Ilmeisesti vihatyötä ei ole vielä osaltani tehty loppuun.
Viha on automaattinen suojautumisreaktio ja sen taustalla on aina pelko. Itse tunnen vihaa aina sellaisissa tilanteissa, jossa koen, että minua ei huomioida, kuunnella tai ymmärretä. Taustalla on lapsuudentraumat vastaavista tilanteista ja pelko siitä, että minua ei hyväksytä tällaisenaan.
Kun sanon tämän ääneen, yleinen vastaus on "hyvä, että tiedostat tuon kaiken". Riippuu tietysti äänensävystä, mutta otan kommentin yleensä vähättelevänä ja väärinymmärryksenä. Jos haluaa avautua jostain ikävästä, ei ole mitään ärsyttävämpää kuin joku, joka sirkuttaa, että minun pitäisi vain olla positiivinen. Se ei auta. Se vain ärsyttää lisää.
"Hyvä, että tiedostat" -kommentti kertoo minulle seuraavaa: "Minulla ei ole mitään avuliasta sanottavaa, koska en ole ollut tilanteessasi. Mutta sen sijaan, että vain kuuntelisin, sanon jotain, mikä saa sinut lopettamaan puhumisen, koska totta puhuen ongelmistasi kuuleminen tylsistyttää minua."
Se on kiva, kun hoitohenkilökunta, joiden luulisi osaavan auttaa, vähättelee potilaan ongelmia tai jopa nauraa niille. Näin nimittäin kävi hiljattain. Olen yleensä ylpeä huumorintajustani ja että pystyn nauramaan ongelmilleni, mutta en silloin, kun olen vihainen, ahdistunut ja peloissani. Silloin kuka tahansa loukkaantuu, jos hänelle nauraa vähättelevästi.
Viimeisimpänä mulla on mennyt hermo rokotusten kanssa. Taiwanin-reissun innoittamana minun on pitänyt ottaa pari rokotetta. Tai siis ei "pitänyt". Rokotteethan ovat vapaaehtoisia. En tosin tiennyt tätä, ennen kuin olin ottanut molemmat. Kun tähän lisää pari inhokkiasiaani eli vieraille ihmisille puhelimessa puhumisen ja virastoasioinnin, hermo on ymmärrettävästi kireällä. Ja kun jälkeenpäin saa tietää, että koko rumbaa ei olisi ollut edes pakko kestää.
Ja se hoitohenkilökunta! En tiedä, mikä siinä on, mutta minusta melkein kaikki taapaamani hoitoalan ihmiset ovat olleet hirvittävän ärsyttäviä. He puhuvat minulle niin kuin olisin tyhmä mutta olettavat silti, että muistan omasta hoitohistoriastani kaiken. He kannustavat tunteiden ilmaisuun mutta kieltävät suuttumisen. He käyttävät koulussa oppimiaan potilaan kuuntelutaitoja (katso silmiin, ole hiljaa ja nyökkäile välillä), mutta eivät oikeasti kuuntele.
Tiedostamiskommentin ohella eniten ärsyttää hoitohenkilökunnan tapa syyllistää potilaita, tai ainakin minua. Ensin he tekevät jotain, mikä on selkeästi väärin, kuten jättävät tärkeitä asioita kertomatta, laukovat rasistisia tai sovinistisia kommentteja, tai vähättelevät potilaan sairautta. Sitten kun heille sanoo siitä, he syyttävät loukkaantunutta osapuolta. Ilmeisesti kun mielisairas loukkaantuu, hän on vain hullu eikä hänen mielipiteellään ole merkitystä. En juuri nyt muista, mikä elokuva se oli, mutta jossain leffassa rikosepäilty pääsi vapaalle jalalle, koska onnistui osoittamaan todistajan mielisairaaksi, minkä jälkeen häntä ei enää kuunneltu.
Monet kuvittelevat, että ihminen, jolla on mielisairaus, on seinille puhuva marginaaliasunnoton tai raivohullu murhaaja, joka asuu pehmustetussa huoneessa. 99% mielialahäiriöisistä ovat kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä, ja heitä on paljon. Useat ovat työssä käyviä, perheellisiä ihmisiä, joilla on ystäviä, varoja ja harrastuksia. Mielenterveyshäiriö ei vaadi välttämättä mitään yhtä selkeää tragediaa puhjetakseen eikä se usein näy päällepäin.
Sairaiden - ja varsinkin köyhien sairaiden - kohtelu viittaa kuitenkin ihan muuhun. Kirjoitin vähän aikaa sitten tajunneeni, että en ole kakkosluokan kansalainen, jonka pitää taistella tiensä ykkösluokan kansalaisten joukkoon. Olen paininut mielenterveysongelmien kanssa koko elämäni, mutta olen vasta nyt tajunnut olevani ainakin teoriassa yhtä arvokas kuin terveet ihmiset. Miksi vasta nyt? Koska mielenhäiriöisiä kohdellaan niin kuin he olisivat kakkosluokan kansalaisia. Heitä haukutaan ja syyllistetään. Heitä pidetään syyllisinä omiin sairauksiinsa.
Ihminen on kuitenkin yhtä syyllinen omaan mielenhäiriöönsä kuin siihen, että hänellä on kaksi jalkaa (jos niitä on hänellä kaksi).
Tässä väärinymmärretyssä artikkelissa Antti Heikkilä puhuu siitä, kuinka syyt masennukseen löytyvät ihmisestä itsestään. Teksti on kuitenkin niin provosoiva, että se on helppo ymmärtää väärin. Heikkilän pointti on yksinkertainen: ihmisen tunteet syntyvät hänen sisällään hänestä itsestään, riippuen siitä, mitä mieltä hän on eri elämäntilanteista, joita kohtaa. Tätä on vaikea kieltää. Väärinymmärrys tulee kuitenkin tässä: kerta ihminen on itse "syypää" omiin mielentiloihinsa, eikö hän voi tuosta vain muuttaa ajattelutapojaan ja parantua kaikista mielisairauksista? Heikkilä ei ilmaise asiaa näin, vaan korostaa pitkäkestoisen ammattilaisten ohjaaman mielenterveystyön tärkeyttä. Monet mielialahäiriöitä ymmärtämättömät ihmiset tuntuvat ajattelevan kuitenkin juuri näin.
Vakavat mielisairaudet ovat usein seurausta vakavista ja/tai toistuvista traumoista, jotka horjuuttavat ihmisen psyykettä. Ahdistus, paniikki, pelkotilat, neuroosit - kaikki nämä ovat äärimmäisen kuluttavia ja rankkoja mielentiloja, jotka ovat ankkuroineet itsensä ihmisten mieliin todella jämäkästi. Se, että ihmisellä on itsellään teoriassa kyky parantua niistä, ei tarkoita, että hän pystyisi siihen nopeasti, helposti tai yksin. Prosessi on äärimmäisen työläs ja siihen voi mennä vuosia tai vuosikymmeniä. Tarvitaan paljon empatiaa, kärsivällisyyttä, tietoa, rahaa ja ammattiapua.
Kamppailun vaikeuden ja siitä koituvan tuskan ymmärtää yleensä vain toinen samassa tilanteessa ollut henkilö. Lady Gagan sanoin "til it happens to you, you don't know how I feel, you don't know, it won't be real".
Pidän itseäni jonkinasteisena oikeudenmukaisuuden asiantuntijana koulutukseni vuoksi ja tietysti mielialahäiriöiden asiantuntijana elämänkokemukseni vuoksi. Hoidostani määräävät kuitenkin ihmiset, jotka eivät ole kummankaan alan asiantuntijoita. Heille en ole asiantuntija, en ole kouluttautunut, lukenut tai millään tavalla vakavasti otettava. Heille mielialahäiriöinen on pikku lapsi, joka on kyvytön sanomaan, mikä hänelle on parhaaksi.
Onko ihme, että vähän suututtaa?
Olen jo pidempään halunnut kirjoittaa vihasta, mutta pidän sitä vaikeana aiheena. Jouduin kuitenkin jonkin verran käsittelemään sitä tuolla mielenterveyspolilla. Kun käsittelin vihaa terapiassa joskus, sain tapahtuvalle nimen "vihatyö". Ilmeisesti vihatyötä ei ole vielä osaltani tehty loppuun.
Viha on automaattinen suojautumisreaktio ja sen taustalla on aina pelko. Itse tunnen vihaa aina sellaisissa tilanteissa, jossa koen, että minua ei huomioida, kuunnella tai ymmärretä. Taustalla on lapsuudentraumat vastaavista tilanteista ja pelko siitä, että minua ei hyväksytä tällaisenaan.
Kun sanon tämän ääneen, yleinen vastaus on "hyvä, että tiedostat tuon kaiken". Riippuu tietysti äänensävystä, mutta otan kommentin yleensä vähättelevänä ja väärinymmärryksenä. Jos haluaa avautua jostain ikävästä, ei ole mitään ärsyttävämpää kuin joku, joka sirkuttaa, että minun pitäisi vain olla positiivinen. Se ei auta. Se vain ärsyttää lisää.
"Hyvä, että tiedostat" -kommentti kertoo minulle seuraavaa: "Minulla ei ole mitään avuliasta sanottavaa, koska en ole ollut tilanteessasi. Mutta sen sijaan, että vain kuuntelisin, sanon jotain, mikä saa sinut lopettamaan puhumisen, koska totta puhuen ongelmistasi kuuleminen tylsistyttää minua."
Se on kiva, kun hoitohenkilökunta, joiden luulisi osaavan auttaa, vähättelee potilaan ongelmia tai jopa nauraa niille. Näin nimittäin kävi hiljattain. Olen yleensä ylpeä huumorintajustani ja että pystyn nauramaan ongelmilleni, mutta en silloin, kun olen vihainen, ahdistunut ja peloissani. Silloin kuka tahansa loukkaantuu, jos hänelle nauraa vähättelevästi.
Viimeisimpänä mulla on mennyt hermo rokotusten kanssa. Taiwanin-reissun innoittamana minun on pitänyt ottaa pari rokotetta. Tai siis ei "pitänyt". Rokotteethan ovat vapaaehtoisia. En tosin tiennyt tätä, ennen kuin olin ottanut molemmat. Kun tähän lisää pari inhokkiasiaani eli vieraille ihmisille puhelimessa puhumisen ja virastoasioinnin, hermo on ymmärrettävästi kireällä. Ja kun jälkeenpäin saa tietää, että koko rumbaa ei olisi ollut edes pakko kestää.
Ja se hoitohenkilökunta! En tiedä, mikä siinä on, mutta minusta melkein kaikki taapaamani hoitoalan ihmiset ovat olleet hirvittävän ärsyttäviä. He puhuvat minulle niin kuin olisin tyhmä mutta olettavat silti, että muistan omasta hoitohistoriastani kaiken. He kannustavat tunteiden ilmaisuun mutta kieltävät suuttumisen. He käyttävät koulussa oppimiaan potilaan kuuntelutaitoja (katso silmiin, ole hiljaa ja nyökkäile välillä), mutta eivät oikeasti kuuntele.
Tiedostamiskommentin ohella eniten ärsyttää hoitohenkilökunnan tapa syyllistää potilaita, tai ainakin minua. Ensin he tekevät jotain, mikä on selkeästi väärin, kuten jättävät tärkeitä asioita kertomatta, laukovat rasistisia tai sovinistisia kommentteja, tai vähättelevät potilaan sairautta. Sitten kun heille sanoo siitä, he syyttävät loukkaantunutta osapuolta. Ilmeisesti kun mielisairas loukkaantuu, hän on vain hullu eikä hänen mielipiteellään ole merkitystä. En juuri nyt muista, mikä elokuva se oli, mutta jossain leffassa rikosepäilty pääsi vapaalle jalalle, koska onnistui osoittamaan todistajan mielisairaaksi, minkä jälkeen häntä ei enää kuunneltu.
Monet kuvittelevat, että ihminen, jolla on mielisairaus, on seinille puhuva marginaaliasunnoton tai raivohullu murhaaja, joka asuu pehmustetussa huoneessa. 99% mielialahäiriöisistä ovat kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä, ja heitä on paljon. Useat ovat työssä käyviä, perheellisiä ihmisiä, joilla on ystäviä, varoja ja harrastuksia. Mielenterveyshäiriö ei vaadi välttämättä mitään yhtä selkeää tragediaa puhjetakseen eikä se usein näy päällepäin.
Sairaiden - ja varsinkin köyhien sairaiden - kohtelu viittaa kuitenkin ihan muuhun. Kirjoitin vähän aikaa sitten tajunneeni, että en ole kakkosluokan kansalainen, jonka pitää taistella tiensä ykkösluokan kansalaisten joukkoon. Olen paininut mielenterveysongelmien kanssa koko elämäni, mutta olen vasta nyt tajunnut olevani ainakin teoriassa yhtä arvokas kuin terveet ihmiset. Miksi vasta nyt? Koska mielenhäiriöisiä kohdellaan niin kuin he olisivat kakkosluokan kansalaisia. Heitä haukutaan ja syyllistetään. Heitä pidetään syyllisinä omiin sairauksiinsa.
Ihminen on kuitenkin yhtä syyllinen omaan mielenhäiriöönsä kuin siihen, että hänellä on kaksi jalkaa (jos niitä on hänellä kaksi).
Tässä väärinymmärretyssä artikkelissa Antti Heikkilä puhuu siitä, kuinka syyt masennukseen löytyvät ihmisestä itsestään. Teksti on kuitenkin niin provosoiva, että se on helppo ymmärtää väärin. Heikkilän pointti on yksinkertainen: ihmisen tunteet syntyvät hänen sisällään hänestä itsestään, riippuen siitä, mitä mieltä hän on eri elämäntilanteista, joita kohtaa. Tätä on vaikea kieltää. Väärinymmärrys tulee kuitenkin tässä: kerta ihminen on itse "syypää" omiin mielentiloihinsa, eikö hän voi tuosta vain muuttaa ajattelutapojaan ja parantua kaikista mielisairauksista? Heikkilä ei ilmaise asiaa näin, vaan korostaa pitkäkestoisen ammattilaisten ohjaaman mielenterveystyön tärkeyttä. Monet mielialahäiriöitä ymmärtämättömät ihmiset tuntuvat ajattelevan kuitenkin juuri näin.
Vakavat mielisairaudet ovat usein seurausta vakavista ja/tai toistuvista traumoista, jotka horjuuttavat ihmisen psyykettä. Ahdistus, paniikki, pelkotilat, neuroosit - kaikki nämä ovat äärimmäisen kuluttavia ja rankkoja mielentiloja, jotka ovat ankkuroineet itsensä ihmisten mieliin todella jämäkästi. Se, että ihmisellä on itsellään teoriassa kyky parantua niistä, ei tarkoita, että hän pystyisi siihen nopeasti, helposti tai yksin. Prosessi on äärimmäisen työläs ja siihen voi mennä vuosia tai vuosikymmeniä. Tarvitaan paljon empatiaa, kärsivällisyyttä, tietoa, rahaa ja ammattiapua.
Kamppailun vaikeuden ja siitä koituvan tuskan ymmärtää yleensä vain toinen samassa tilanteessa ollut henkilö. Lady Gagan sanoin "til it happens to you, you don't know how I feel, you don't know, it won't be real".
Pidän itseäni jonkinasteisena oikeudenmukaisuuden asiantuntijana koulutukseni vuoksi ja tietysti mielialahäiriöiden asiantuntijana elämänkokemukseni vuoksi. Hoidostani määräävät kuitenkin ihmiset, jotka eivät ole kummankaan alan asiantuntijoita. Heille en ole asiantuntija, en ole kouluttautunut, lukenut tai millään tavalla vakavasti otettava. Heille mielialahäiriöinen on pikku lapsi, joka on kyvytön sanomaan, mikä hänelle on parhaaksi.
Onko ihme, että vähän suututtaa?
Kommentit
Lähetä kommentti