Kun arki ei riitä
Asteittain paheneva ahdistukseni ja työuupumukseni vei minut lopulta lääkäriin, joka määräsi minulle lääkettä. Jo pieni annos vei minut totaaliseen psykoosiin, joten kieltäydyin ottamasta lääkettä uudestaan. Selvisi, että lääkkeellä oli yritetty saada minua nukkumaan levollisemmin, koska olin valittanut turvattomuuden tunnetta.
Turvattomuuden tunne sai alkunsa jo lapsuudesta, mutta en ole aikuisiälläkään onnistunut poistamaan sitä. Näen sieluni silmin sellaisen stereotypian, jossa turvattoman lapsuuden elänyt ihminen elää aikuisiällä korostuneiden rutiinien ympäröimänä. Niin ei käynyt minulle vaan aikuisena luovuin niistäkin harvoista arkirutiineista, mitä minulla nuorena oli.
Arjesta tuli minulle kirosana. Kirjoitin paljon vihaisia päiväkirjamerkintöjä siitä, kuinka en ikinä halua elämääni arkea, ja kuinka tekisin kaikkeni, ettei minusta tulisi koskaan rutinoitunutta. Näin rutinoituneet ihmiset kankeina ja pystyyn kuolleina. Arki = kuolema. Minä halusin elää.
Elämä merkitsi minulle tuolloin uusia asioita ja vaihtelua, päinvastaista kuin millaista arki on. Ihanaa kaaosta, järjestelmällisyyden vastakohtaa. Kaoottista vaatekaappia, asuntoa, työtä, kaoottista opiskelua, syömistä, juomista ja harrastamista. Vaatekaappini oli kuin pommin jäljiltä. En itsekään tiennyt, mitä kaikkea siellä oli. Kun ostin uusia vaatteita, en käyttänyt minkäänlaista harkintaa vaan halusin kokeilla uusia erilaisia tyylejä. Vaihdoin asuntoa ja työpaikkaa usein. Tein paljon keikkatöitäkin – etten olisi vahingossakaan vakiintunut minnekään. Minulla on sata erilaista harrastusta ja projektia käynnissä. Aina oli kymmenen asiaa kesken. Söin huonosti ja sekavasti, joka päivä eri tavalla. Ainoa jokaisen päivän yhdistävä tekijä oli kahvi.
Kun soitin psykoosin vallassa terveysasemalle, sairaanhoitaja kehotti minua tekemään illalla jotain ”ihan tavallista”, erittäin arkista, jotain, mitä mä teen ihan aina samalla tavalla. ”Mitä semmosta sulla voisi olla?”
… … …
En keksinyt mitään, mutta ajattelin, että pakkohan mulla on jotain rutiineja olla. Eihän ihminen elä täysin ilman rutiineja. Mutta jos niitä – tai ainakaan jotain hyviä, vankkoja rutiineja – olisi ollut, en ehkä kärsisi jatkuvasta turvattomuuden tunteesta. Lupasin sairaanhoitajalle, että teen kaikkeni löytääkseni jotain turvallista tekemistä.
Mitä minä sitten tein? Luin Sarah Rees Brennanin ja Justine Larbalestierin vampyyriromanssiparodiaa Team Human. Sitten teimme ruokaa ja katsoimme Netflixistä Frozen-leffan. Niin tylsää ja rutinoutunutta, että sisäinen kapinalliseni itkee katkeruuden kyyneliä.
Sitten näin unta, että olin äitini kanssa metsästämässä krokotiilia. Krokotiili on pelottava eläin, mutta äidin kanssa tulee aina niin turvallinen olo. Äiti sai krokon kiikkiin.
Turvattomuuden tunne sai alkunsa jo lapsuudesta, mutta en ole aikuisiälläkään onnistunut poistamaan sitä. Näen sieluni silmin sellaisen stereotypian, jossa turvattoman lapsuuden elänyt ihminen elää aikuisiällä korostuneiden rutiinien ympäröimänä. Niin ei käynyt minulle vaan aikuisena luovuin niistäkin harvoista arkirutiineista, mitä minulla nuorena oli.
Arjesta tuli minulle kirosana. Kirjoitin paljon vihaisia päiväkirjamerkintöjä siitä, kuinka en ikinä halua elämääni arkea, ja kuinka tekisin kaikkeni, ettei minusta tulisi koskaan rutinoitunutta. Näin rutinoituneet ihmiset kankeina ja pystyyn kuolleina. Arki = kuolema. Minä halusin elää.
Elämä merkitsi minulle tuolloin uusia asioita ja vaihtelua, päinvastaista kuin millaista arki on. Ihanaa kaaosta, järjestelmällisyyden vastakohtaa. Kaoottista vaatekaappia, asuntoa, työtä, kaoottista opiskelua, syömistä, juomista ja harrastamista. Vaatekaappini oli kuin pommin jäljiltä. En itsekään tiennyt, mitä kaikkea siellä oli. Kun ostin uusia vaatteita, en käyttänyt minkäänlaista harkintaa vaan halusin kokeilla uusia erilaisia tyylejä. Vaihdoin asuntoa ja työpaikkaa usein. Tein paljon keikkatöitäkin – etten olisi vahingossakaan vakiintunut minnekään. Minulla on sata erilaista harrastusta ja projektia käynnissä. Aina oli kymmenen asiaa kesken. Söin huonosti ja sekavasti, joka päivä eri tavalla. Ainoa jokaisen päivän yhdistävä tekijä oli kahvi.
Kun soitin psykoosin vallassa terveysasemalle, sairaanhoitaja kehotti minua tekemään illalla jotain ”ihan tavallista”, erittäin arkista, jotain, mitä mä teen ihan aina samalla tavalla. ”Mitä semmosta sulla voisi olla?”
… … …
En keksinyt mitään, mutta ajattelin, että pakkohan mulla on jotain rutiineja olla. Eihän ihminen elä täysin ilman rutiineja. Mutta jos niitä – tai ainakaan jotain hyviä, vankkoja rutiineja – olisi ollut, en ehkä kärsisi jatkuvasta turvattomuuden tunteesta. Lupasin sairaanhoitajalle, että teen kaikkeni löytääkseni jotain turvallista tekemistä.
Mitä minä sitten tein? Luin Sarah Rees Brennanin ja Justine Larbalestierin vampyyriromanssiparodiaa Team Human. Sitten teimme ruokaa ja katsoimme Netflixistä Frozen-leffan. Niin tylsää ja rutinoutunutta, että sisäinen kapinalliseni itkee katkeruuden kyyneliä.
Sitten näin unta, että olin äitini kanssa metsästämässä krokotiilia. Krokotiili on pelottava eläin, mutta äidin kanssa tulee aina niin turvallinen olo. Äiti sai krokon kiikkiin.
Kommentit
Lähetä kommentti