Kirpparilla

Kirjoitin edellisessä blogipostauksessani, että teen taideyritykselleni oikeita nettisivuja ja olen samalla pohtinut taideaiheisten blogipostausten kirjoittamista. Ajattelinkin aloittaa samantien eli tässä tulee taideaiheinen blogipostaus!

 

 

Nyt meni myyjäisneitsyys, sillä olin ensimmäistä kertaa myymässä taulujani myyjäisissä, tarkemmin sanottuna lähellä järjestetyssä kirpputoritapahtumassa. Ja jos vielä tarkempia ollaan, myyntipisteellä päivysti pääasiassa puolisoni, sillä minua pelotti liikaa. 

Sinänsä olen kyllä työskennellyt myyjänä useissa eri yrityksissä, joten aivan vierasta touhu ei ole. Jotain erityisen pelottavaa on kuitenkin laittaa esille omia taideteoksia ja katsoa vierestä, kun muut katsovat niitä. 

Olin myyntipisteellä ehkä puolet ajasta puolisoni kanssa, enkä tiedä, mikä oli kamalinta: kun ihmiset pysähtyivät katsomaan maalauksia, kun kävelivät ohi katsomatta vai kenties se, kun ympärillä olleet myyjät saivat myytyä omia tavaroitaan. Ne emme nimittäin saaneet myytyä mitään (mistä en ollut yllättynyt mutta olin tavallaan kuitenkin pettynyt). 

Kun suunnittelin yritykseni taidepuolen markkinointia, yksi mahdollisuus, joka tulee näissä pohdinnoissa usein esiin, ovat juuri erilaiset taide-, käsityö- tai joulumyyjäiset sekä ravintolapäivä. Myyjäisistä voi vuokrata myyntipaikan tiettyyn hintaan ja tuoda sinne omat tuotteet ja esillepanorekvisiitan. Myydä voi myös esimerkiksi messuilla, toreilla tai juurikin kirppareilla. Koskaan ei tiedä, missä potentiaalinen asiakas hengaa. Jotkut tapahtumat ovat maksuttomia, toisiin osallistumisesta taas voi joutua maksamaan kovaakin hintaa. 

 

 

Itse en ole toistaiseksi näihin uskaltautunut, vaikka ne ovatkin käyneet mielessä silloin tällöin. Toki pandemiatilannekin on hankaloittanut tapahtumien järjestämistä. 

Ehkä osasyy asenteeseeni on, että originaalini eivät ole toistaiseksi juurikaan myyneet, vaan valtaosa tuotoista on peräisin tilaustöistä. Miksi originaalit siis kiinnostaisivat ketään myyjäisissä, kun eivät kiinnosta muutenkaan? 

Ylipäätään uskon synkronisiteettiin ja vetovoiman lakiin, myös taideyrittäjyydessä. Oikeat asiat kyllä tulevat vastaan ja pakottamalla ei yleensä saa mitään kovin hyvää aikaiseksi. Kaikenlaiset taidemyyjäiset tuntuvat tällä hetkellä itselleni juurikin pakottamiselta (ehkä tätä kertaa lukuun ottamatta). 

Uskon avoimien ovien periaatteeseen. Kannattaa mennä avoimista ovista, ja suljetut kannattaa jättää suosiolla rauhaan. Toisin sanoen kannattaa huomata ympärillä tarjoutuvat mahdollisuudet ja mennä sinne, mihin tulee kutsu. Jos joku tilaa minulta taulun, se on avoin ovi ja uskon, että siitä kannattaa silloin mennä. Jos taas originaalit eivät myy, se ovi on silloin suljettu ja se kannattaa jättää rauhaan. Voi olla, että tulevaisuudessa tilanne muuttuu, mutta sitä ei tiedä. 

Myös inspiraatio on avoin ovi. 

 

 

Ehkä kirjoitan tulevaisuudessa erillisen postauksen avoimien ovien periaatteesta, sillä pidän siitä niin paljon. 

Tavallaan tätäkin kirpputoria voisi pitää avoimena ovena, sillä puolisoni inspiroitui menemään sinne myymään taulujani ja antoi minun odottaa autossa (vaikka olinkin siellä stressaantunut). Avoimien ovien periaatteeseen kuitenkin kuuluu myös se, että koskaan ei voi etukäteen tietää, minne avoin ovi johtaa. Kun inspiroituu vaikkapa myymään taidetta kirpparilla, tuloksena ei välttämättä olekaan se ehkä joidenkin mielestä loogisin ratkaisu eli että saa taulun myytyä. Teko voi johtaa myös muihin asioihin.

Mitä siis sain tästä kokemuksesta? 

• Opin hinnoittelemaan taideteoksiani vähän paremmin kuin ennen. 
• Näin omin silmin, minkälaiset ihmiset pysähtyvät katselemaan taidettani eli ketkä ovat mahdollisesti kohderyhmää. En ollut ollenkaan yllättynyt, että valtaosa kiinnostuneista oli lapsia. Valtaosa tilaustöistänikin nimittäin menee juuri lapsille tai lapsenmielisille aikuisille. 
• Vieressä myyntipistettä piti ryhmä iloisia espanjalaisia, keneltä me ostimme todella maukasta tortillamunakasta. Itsekin rakastan kokkailla tortillamunakasta, ja alun perin opin sen opiskeluaikoinani kolumbialais-suomalaiselta kämppikseltäni. Niin hyvää munakasta, jota tänä päivänä söin, en kuitenkaan ole koskaan onnistunut tekemään enkä varmaan ikinä onnistukaan. Espanjalaisten läsnäolo muistutti myös siitä, että olemme keskustelleet ja haaveilleet Espanjan-matkasta. Olen ollut Espanjassa jopa vapaaehtoistyössä maalaamassa ympäristöaiheisia seinämaalauksia. Espanja siis tavallaan kutsuu.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli enemmän positiivinen kuin negatiivinen, vaikka olinkin pettynyt siihen, että en saanut uusia asiakkaita tällä kertaa. Pettymys heijastui mielialaani, sillä huomasin seuraavana päivänä vältteleväni työntekoa ja miettiväni, että mitä järkeä on missään, kun ketään ei kuitenkaan kiinnosta. Se ei kuitenkaan ole koko totuus, vaan minulla on kyllä kiinnostuneitakin asiakkaita tiedossa. Välillä näitä pettymyksiä vain tulee. Yrittäjänä ne on pakko ottaa vain vastaan.

 

 

Edellinen postaus taideyrittäjyydestä:

Taiteilijaksi