Ylä- ja alamäkiä
Tuntuu kurjalta. Olen yksin kotona eikä ole mitään tekemistä. Oleminen on nyt tavoite ja koko pointti, mutta olen niin riippuvainen tekemisestä, että pelkkä oleminen on todella tylsää. On eri asia olla täysin yksin omien ajatustensa kanssa monta päivää kuin pitää pieniä mindfullness-taukoja silloin tällöin. Sorruin lopulta surffailemaan netissä, vaikka olin luvannut vähentää.
Nyt makaan sängyn pohjalla ja yritän olla avaamatta YouTubea. Minimalismivideot kutsuvat nimeäni bittiavaruuden halki. Sanovat olevansa hyödyksi minulle. On vaikea väittää vastaan. Järki yrittää ehdottaa fiksuja ajankäyttötapoja: ulkoilua, ruoanlaittoa, joogaa.
Hidastamisoperaation alku meni ihan mallikkaasti. Nautin aiempaa enemmän lintujen laulusta, auringonvalosta ja ihmisten odotuttamisesta jonossa. Päivän tai parin jälkeen löysin itseni kuitenkin lähes psykoottisesta tilasta. Aloin kuvitella, että kaikki vihaavat minua. Sen lisäksi kuolen kohta varmaan nälkään, koska sain tietää, että 99% ruokakaupan tuotteista ovat pahimmillaan tappavia ja parhaimmillaankin erittäin kyseenalaisesti käsiteltyjä. Jopa luomuun saa joissain tapauksissa käyttää hyönteismyrkkyjä. (Kärpäset syövät kakkaa. Jos edes he eivät koske Valencia Late -luomuappelsiineihin, miksi minun odotetaan ostavan niitä?)
Lähetin puolisolle vihaisia viestejä, koska hän ei soittanut, koska hänen äänensä kuulosti oudolta, kun hän viimein soitti, ja koska hän ei ostanut minulle kukkia viime vuoden lokakuussa.
Tiedäthän sen tunteen, kun hyppää pyörän satulaan ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen? Ensimmäiset kymmenen metriä sitä ajattelee, ”Jipii! Tää on niin kivaa!” Sitten reidet menevät hapoille, ranteet kramppaavat ja istuinluut muuttuvat pihdeiksi, jotka puristavat takapuolta niin, että tuntuu aivoissa saakka. Sama juttu käy näköjään hidastamisoperaation kanssa.
Lopulta minun oli pakko pyytää kumppaniani tulemaan kotiin reissultaan. Tultuaan kotiin (keskellä päivää) hän nukahti melkein heti. Huono omatuntoni haihtui saman tien, koska olin selvästi pelastanut hänet uuvuttavalta frisbeegolf- ja pyöräilykidutukselta. Meni silti vielä muutama tunti, ennen kuin psykoottinen etana lakkasi hyökkäämästä hänen kimppuunsa. (Eräässä self help -kirjassa neuvotaan ulkoistamaan neuroottinen ääni itsestä erilliseksi olioksi, jotta siihen ei samastuisi eikä kokisi sitä uhkaavana. Kirjassa äänestä oli tehty hai. Minä koen hait melko uhkaavina, joten se ei sopinut minulle. Testailin eri eläimiä, kunnes päädyin etanaan. Vaikka pelkäänkin varsinkin isoja etanoita, ajatus psykoottisesta pikku etanasta huvittaa minua.)
Kun on kyse henkisistä harjoituksista, uskon periaatteeseen "no pain no gain" (fyysiseen liikuntaan tämä ei tosin päde), joten olen tottunut kamppailemaan ja kärsimään silloin, kun vieroittaudun riippuvuuksista, meditoin tai joudun keskittymään johonkin byrokraattiseen. Tästä huolimatta psykoosi yllätti minut voimakkuudellaan. Jälkeenpäin kyllä ymmärrän, sillä olen varmaan keskivertoa neuroottisempi.
Lopulta psykoosi meni ohi (nettihimo kuitenkin pysyi). Eilen aamulla sain kokea asian, jonka täytyy olla yksi hidastamisen hyödyistä, sillä muuta selitystä sille en keksi.
Olin varannut ajan hammaslääkärille puolisen vuotta sitten. Viime tarkastuksesta alkoi olla pitkä aika. Viime talvena yksi hampaistani yllättäen lohkesi, kun söin popkornia. Lähdin siltä istumalta juoksemaan hammaslääkärille, koska yksikään hampaistani ei ollut aikaisemmin irronnut ja halusin kovasti, että se kiinnitettäisiin takaisin. Kun äitini kuuli tästä, hän tarjoutui maksamaan kalliin hampaankorjauksen sillä ehdolla, että varaisin ajan rutiinitarkastukseen. Olen köyhä, joten varasin ajan terveyskeskuksen hammaslääkäriasemalle, vaikka olin salaa sitä mieltä, että hampaani ovat ihan kunnossa. (Ne ovat pelkkää paikkaa eli käytännössä minulla on tekohampaat. Mitä niille voisi muka vielä tapahtua?)
Kauan odottamani päivä viimein saapui. Olin nähnyt paikallisen hammaslääkäriaseman oven useita kertoja matkalla laboratoriokokeisiin, joten tiesin, minne mennä.
Tai niin ainakin luulin.
Vähän aikaa minun jälkeeni odotushuoneeseen tuli eräs nainen, joka oli unohtanut, mihin kellonaikaan hänen käyntinsä oli. Infopistettä tai henkilökuntaa ei näkynyt, joten nainen koputti satunnaisen vastaanottohuoneen ovelle. Seurasi keskustelu, josta selvisi, että nainen oli tullut väärään paikkaan. Tuntosarveni ja epäilykseni nousivat pystyyn, sillä lääkärini oli jo 20 minuuttia myöhässä. Vaikka myöhästely on lääkäreille tyypillistä, päätin varmistaa asian ja minäkin sain tietää, että olin odottanut väärällä hammaslääkäriasemalla. Jos kyselijänainen ei olisi ilmestynyt paikalle, istuisin siellä varmaan edelleen ihmettelemässä, että mikä kestää.
Oikea hammaslääkäriasema oli naapurirakennuksessa, mutta oli jo liian myöhäistä. Vastaanottovirkailija, kenen kanssa juttelin, oli ehkä kylmin tapaamani ihminen. Hän ei ymmärtänyt, miten joku voi erehtyä hammaslääkäriasemasta. Häntä ei kiinnostanut, särkeekö hampaitani. Hän ei edes teeskennellyt millään tavalla symppaavansa tilannettani ja sanoi, että joudun todennäköisesti maksamaan 51,40 € sakkoa peruuttamatta jääneestä ajasta, vaikka olinkin tullut paikalle. Kunnallisen terveydenhoitojärjestelmän tavoite on näemmä kiristämällä kitkeä asiakkaistaan taipumus inhimilliseen erheeseen. He voisivat yhtä hyvin olla kyberihmisiä, ketkä seuraisivat potilaitaan toistellen, ”You will be upgraded. Human 2.0.”
Nyt tulen aiemmin mainitsemaani asiaan: hidastamisen hyötyyn. Yllätyin nimittäin erityisesti, kuinka vähän pahastuin tapahtuneesta. Jos et tunne minua, et ehkä tiedä, kuinka helposti yleensä loukkaannun ja otan asioita henkilökohtaisesti. Normaalisti olisin tärissyt häpeästä ja raivosta kylmää järjestelmää kohtaan. Olisin itkenyt ja huutanut, miten julma maailma on, miten hyvyydestä näemmä rangaistaan ja pahuus ja itsekkyys saavat kukoistaa.
Jostain kumman syystä niin ei tällä kertaa käynyt. Tällä kertaa minusta löytyi niin paljon hyväksyntää, etten meinannut tunnistaa itseäni.
Olen samaan aikaan ylpeä ja hieman huolissani. Mitä tapahtuu maailmanparannusvimmalleni, jos olen välinpitämätön? Silti täytyy myöntää, että näin on paljon rauhallisempaa.
Nyt makaan sängyn pohjalla ja yritän olla avaamatta YouTubea. Minimalismivideot kutsuvat nimeäni bittiavaruuden halki. Sanovat olevansa hyödyksi minulle. On vaikea väittää vastaan. Järki yrittää ehdottaa fiksuja ajankäyttötapoja: ulkoilua, ruoanlaittoa, joogaa.
Hidastamisoperaation alku meni ihan mallikkaasti. Nautin aiempaa enemmän lintujen laulusta, auringonvalosta ja ihmisten odotuttamisesta jonossa. Päivän tai parin jälkeen löysin itseni kuitenkin lähes psykoottisesta tilasta. Aloin kuvitella, että kaikki vihaavat minua. Sen lisäksi kuolen kohta varmaan nälkään, koska sain tietää, että 99% ruokakaupan tuotteista ovat pahimmillaan tappavia ja parhaimmillaankin erittäin kyseenalaisesti käsiteltyjä. Jopa luomuun saa joissain tapauksissa käyttää hyönteismyrkkyjä. (Kärpäset syövät kakkaa. Jos edes he eivät koske Valencia Late -luomuappelsiineihin, miksi minun odotetaan ostavan niitä?)
Lähetin puolisolle vihaisia viestejä, koska hän ei soittanut, koska hänen äänensä kuulosti oudolta, kun hän viimein soitti, ja koska hän ei ostanut minulle kukkia viime vuoden lokakuussa.
Tiedäthän sen tunteen, kun hyppää pyörän satulaan ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen? Ensimmäiset kymmenen metriä sitä ajattelee, ”Jipii! Tää on niin kivaa!” Sitten reidet menevät hapoille, ranteet kramppaavat ja istuinluut muuttuvat pihdeiksi, jotka puristavat takapuolta niin, että tuntuu aivoissa saakka. Sama juttu käy näköjään hidastamisoperaation kanssa.
Lopulta minun oli pakko pyytää kumppaniani tulemaan kotiin reissultaan. Tultuaan kotiin (keskellä päivää) hän nukahti melkein heti. Huono omatuntoni haihtui saman tien, koska olin selvästi pelastanut hänet uuvuttavalta frisbeegolf- ja pyöräilykidutukselta. Meni silti vielä muutama tunti, ennen kuin psykoottinen etana lakkasi hyökkäämästä hänen kimppuunsa. (Eräässä self help -kirjassa neuvotaan ulkoistamaan neuroottinen ääni itsestä erilliseksi olioksi, jotta siihen ei samastuisi eikä kokisi sitä uhkaavana. Kirjassa äänestä oli tehty hai. Minä koen hait melko uhkaavina, joten se ei sopinut minulle. Testailin eri eläimiä, kunnes päädyin etanaan. Vaikka pelkäänkin varsinkin isoja etanoita, ajatus psykoottisesta pikku etanasta huvittaa minua.)
Kun on kyse henkisistä harjoituksista, uskon periaatteeseen "no pain no gain" (fyysiseen liikuntaan tämä ei tosin päde), joten olen tottunut kamppailemaan ja kärsimään silloin, kun vieroittaudun riippuvuuksista, meditoin tai joudun keskittymään johonkin byrokraattiseen. Tästä huolimatta psykoosi yllätti minut voimakkuudellaan. Jälkeenpäin kyllä ymmärrän, sillä olen varmaan keskivertoa neuroottisempi.
Lopulta psykoosi meni ohi (nettihimo kuitenkin pysyi). Eilen aamulla sain kokea asian, jonka täytyy olla yksi hidastamisen hyödyistä, sillä muuta selitystä sille en keksi.
Olin varannut ajan hammaslääkärille puolisen vuotta sitten. Viime tarkastuksesta alkoi olla pitkä aika. Viime talvena yksi hampaistani yllättäen lohkesi, kun söin popkornia. Lähdin siltä istumalta juoksemaan hammaslääkärille, koska yksikään hampaistani ei ollut aikaisemmin irronnut ja halusin kovasti, että se kiinnitettäisiin takaisin. Kun äitini kuuli tästä, hän tarjoutui maksamaan kalliin hampaankorjauksen sillä ehdolla, että varaisin ajan rutiinitarkastukseen. Olen köyhä, joten varasin ajan terveyskeskuksen hammaslääkäriasemalle, vaikka olin salaa sitä mieltä, että hampaani ovat ihan kunnossa. (Ne ovat pelkkää paikkaa eli käytännössä minulla on tekohampaat. Mitä niille voisi muka vielä tapahtua?)
Kauan odottamani päivä viimein saapui. Olin nähnyt paikallisen hammaslääkäriaseman oven useita kertoja matkalla laboratoriokokeisiin, joten tiesin, minne mennä.
Tai niin ainakin luulin.
Vähän aikaa minun jälkeeni odotushuoneeseen tuli eräs nainen, joka oli unohtanut, mihin kellonaikaan hänen käyntinsä oli. Infopistettä tai henkilökuntaa ei näkynyt, joten nainen koputti satunnaisen vastaanottohuoneen ovelle. Seurasi keskustelu, josta selvisi, että nainen oli tullut väärään paikkaan. Tuntosarveni ja epäilykseni nousivat pystyyn, sillä lääkärini oli jo 20 minuuttia myöhässä. Vaikka myöhästely on lääkäreille tyypillistä, päätin varmistaa asian ja minäkin sain tietää, että olin odottanut väärällä hammaslääkäriasemalla. Jos kyselijänainen ei olisi ilmestynyt paikalle, istuisin siellä varmaan edelleen ihmettelemässä, että mikä kestää.
Oikea hammaslääkäriasema oli naapurirakennuksessa, mutta oli jo liian myöhäistä. Vastaanottovirkailija, kenen kanssa juttelin, oli ehkä kylmin tapaamani ihminen. Hän ei ymmärtänyt, miten joku voi erehtyä hammaslääkäriasemasta. Häntä ei kiinnostanut, särkeekö hampaitani. Hän ei edes teeskennellyt millään tavalla symppaavansa tilannettani ja sanoi, että joudun todennäköisesti maksamaan 51,40 € sakkoa peruuttamatta jääneestä ajasta, vaikka olinkin tullut paikalle. Kunnallisen terveydenhoitojärjestelmän tavoite on näemmä kiristämällä kitkeä asiakkaistaan taipumus inhimilliseen erheeseen. He voisivat yhtä hyvin olla kyberihmisiä, ketkä seuraisivat potilaitaan toistellen, ”You will be upgraded. Human 2.0.”
Nyt tulen aiemmin mainitsemaani asiaan: hidastamisen hyötyyn. Yllätyin nimittäin erityisesti, kuinka vähän pahastuin tapahtuneesta. Jos et tunne minua, et ehkä tiedä, kuinka helposti yleensä loukkaannun ja otan asioita henkilökohtaisesti. Normaalisti olisin tärissyt häpeästä ja raivosta kylmää järjestelmää kohtaan. Olisin itkenyt ja huutanut, miten julma maailma on, miten hyvyydestä näemmä rangaistaan ja pahuus ja itsekkyys saavat kukoistaa.
Jostain kumman syystä niin ei tällä kertaa käynyt. Tällä kertaa minusta löytyi niin paljon hyväksyntää, etten meinannut tunnistaa itseäni.
Olen samaan aikaan ylpeä ja hieman huolissani. Mitä tapahtuu maailmanparannusvimmalleni, jos olen välinpitämätön? Silti täytyy myöntää, että näin on paljon rauhallisempaa.
Kommentit
Lähetä kommentti