Työkyvyttömyyden hopeareunus?
Olen tajunnut, että en olekaan täydellinen. Olen viallinen. Miten mä vasta nyt tajusin sen? Ehkä se ei olekaan totta. Mutta kun se kuitenkin on.
Mulle on hoettu lapsesta saakka, että olen superlahjakas, osaan mitä vaan ja minusta tulee huippumenestyjä. Aika monet vanhemmat varmaan hokevat lapsilleen tuota. Ei siinä kai ole mitään pahaa, jos toivoo lapsensa pääsevän pidemmälle kuin on itse päässyt ja yrittää valaa tähän itseluottamusta.
Maailma ei vain toimi niin. Kun minä en ole täydellinen. Kaikki eivät ole samaa mieltä kuin oma äiti siitä, että olen maailman paras kaikessa.
Kun valmistuin ylioppilaaksi, olin täynnä maailmanvalloitusdraivia. Olin nuori, fiksu ja hyvännäköinen. Opiskelumenestykseni jatkuisi yliopistossa. Saisin kasapäin uusia kavereita. Julkaisisin kirjoja ja artikkeleita keksimistäni asioista. Maalaisin ja piirtäisin upeita kuvia, joita kaikki haluaisivat ostaa. Matkustelisin ympäri maailmaa tehden töitä huippupalkalla. Olisin mahtava ja aivan vapaa.
Nyt haaveet kuulostavat typeriltä, mutta kymmenen vuotta sitten ne tuntuivat todellisilta. Sitten ne luhistuivat yksi kerrallaan, kun todellisuus alkoi valjeta minulle. Ensin en päässyt opiskelemaan unelmieni alaa. Sitten minulla diagnosoitiin syömishäiriö. Mielenterveys horjui, opiskelu ei maistunut ja työnteko oli kamalaa. Lukiossa tarvittava työmäärä ei riittänyt vaan töitä piti tehdä paljon enemmän. Numerot laskivat ja niiden mukana itsetunto.
Katsoin vierestä, kun muut nuoret julkaisivat artikkeleja, kehittivät sovelluksia, muuttivat ulkomaille ja pyrkivät eduskuntaan. Minä sen sijaan en jaksanut nousta sängystä joka aamu. En millään keksinyt, mikä oli vialla, enkä tiedä vieläkään.
Onneksi olen saanut hoitoa ja luvan levätä. Elämä alkaa pikku hiljaa taas maistua. Välillä mietin, että kaikki on ihan perseestä. Silloin joudun muistuttamaan itseäni, että tässä tilanteessa on paljon hyvääkin.
Olen kokeillut erilaisia työpaikkoja kymmenen vuoden ajan. Mikään niistä ei ole sopinut. On turhauttavaa katsoa, kun muut löytävät mieluisia työpaikkoja, mutta minä en jostain syystä pysty olemaan missään.
Olen viikkokausia lohduttautunut ajatuksella, että pääsisin kuntouttavaan työtoimintaan. Nyt on selvinnyt, ettei ole vielä varmaa, pääsenkö, ja jos pääsen, siihen menee aikaa. Kukaan ei myöskään aio auttaa minua sopivan työpaikan etsimisessä vaan se (mahdoton!) työ minun on tehtävä ihan itse. Edessäni on siis sama tietämättömyyden ja epävarmuuden tyhjiö, joka on kummitellut minulle siitä asti, kun menin yliopistoon.
En vieläkään tiedä, mitä haluan tehdä isona, ja minun on selvitettävä se yksin.
Mulle on hoettu lapsesta saakka, että olen superlahjakas, osaan mitä vaan ja minusta tulee huippumenestyjä. Aika monet vanhemmat varmaan hokevat lapsilleen tuota. Ei siinä kai ole mitään pahaa, jos toivoo lapsensa pääsevän pidemmälle kuin on itse päässyt ja yrittää valaa tähän itseluottamusta.
Maailma ei vain toimi niin. Kun minä en ole täydellinen. Kaikki eivät ole samaa mieltä kuin oma äiti siitä, että olen maailman paras kaikessa.
Kun valmistuin ylioppilaaksi, olin täynnä maailmanvalloitusdraivia. Olin nuori, fiksu ja hyvännäköinen. Opiskelumenestykseni jatkuisi yliopistossa. Saisin kasapäin uusia kavereita. Julkaisisin kirjoja ja artikkeleita keksimistäni asioista. Maalaisin ja piirtäisin upeita kuvia, joita kaikki haluaisivat ostaa. Matkustelisin ympäri maailmaa tehden töitä huippupalkalla. Olisin mahtava ja aivan vapaa.
Nyt haaveet kuulostavat typeriltä, mutta kymmenen vuotta sitten ne tuntuivat todellisilta. Sitten ne luhistuivat yksi kerrallaan, kun todellisuus alkoi valjeta minulle. Ensin en päässyt opiskelemaan unelmieni alaa. Sitten minulla diagnosoitiin syömishäiriö. Mielenterveys horjui, opiskelu ei maistunut ja työnteko oli kamalaa. Lukiossa tarvittava työmäärä ei riittänyt vaan töitä piti tehdä paljon enemmän. Numerot laskivat ja niiden mukana itsetunto.
Katsoin vierestä, kun muut nuoret julkaisivat artikkeleja, kehittivät sovelluksia, muuttivat ulkomaille ja pyrkivät eduskuntaan. Minä sen sijaan en jaksanut nousta sängystä joka aamu. En millään keksinyt, mikä oli vialla, enkä tiedä vieläkään.
Onneksi olen saanut hoitoa ja luvan levätä. Elämä alkaa pikku hiljaa taas maistua. Välillä mietin, että kaikki on ihan perseestä. Silloin joudun muistuttamaan itseäni, että tässä tilanteessa on paljon hyvääkin.
- Ympärilläni pyörii ammatti-ihmisiä, kenen työ on välittää, että minulla olisi kaikki hyvin. He kyselevät, millaista työtä jaksaisin tehdä ja kuinka paljon. He ovat kärsivällisiä ja empaattisia.
- Minulla on kasapäin aikaa piirtää, kirjoittaa ja harrastaa, mitä haluan.
- Minulla on lupa ja vapaus edetä omaan tahtiin. Kliseestä on tullut totta.
- Olen äärimmäisen altis erilaisille vaikutteille, joten yksinolo tekee minulle todella hyvää. Sisäinen ääneni vahvistuu ja sitä rataa.
- En saa juoda alkoholia lääkkeideni kanssa eli säästän todella paljon rahaa.
- Sosiaalituet ovat muutenkin niin pieniä, että minulta säästyy todella paljon aikaa, kun ei tarvitse miettiä, mihin kaikkeen käyttäisin ylimääräiset rahani.
- Ja vielä kerran: kaikki ovat älyttömän kateellisia minulle vapaa-ajastani.
Olen kokeillut erilaisia työpaikkoja kymmenen vuoden ajan. Mikään niistä ei ole sopinut. On turhauttavaa katsoa, kun muut löytävät mieluisia työpaikkoja, mutta minä en jostain syystä pysty olemaan missään.
Olen viikkokausia lohduttautunut ajatuksella, että pääsisin kuntouttavaan työtoimintaan. Nyt on selvinnyt, ettei ole vielä varmaa, pääsenkö, ja jos pääsen, siihen menee aikaa. Kukaan ei myöskään aio auttaa minua sopivan työpaikan etsimisessä vaan se (mahdoton!) työ minun on tehtävä ihan itse. Edessäni on siis sama tietämättömyyden ja epävarmuuden tyhjiö, joka on kummitellut minulle siitä asti, kun menin yliopistoon.
En vieläkään tiedä, mitä haluan tehdä isona, ja minun on selvitettävä se yksin.
Kommentit
Lähetä kommentti