Vuoteni työttömänä

Työttömyydessä on monia raskaita puolia. Tylsistyminen, turhautuminen, masennus, syyllisyys, häpeä, loputon byrokratia TE-toimiston kanssa... Kaikkein rankinta on kuitenkin eristäytyneisyyden ja hylätyksi tulemisen tunne. Minulla ei ole omaa paikkaa tai yhteisöä. Kun jään aamulla sänkyyn makaamaan, kukaan ei tiedustele vointiani tai tsemppaa nousemaan. Sairaanhoitajat kehottavat lähtemään joka päivä ulos, mutta minne menisin? Kuluu päiviä niin, etten juttele kenenkään paitsi puolison kanssa. Ilman häntä olisin menettänyt järkeni jo kauan sitten.

On tässä hyviäkin puolia. On aikaa huolehtia omasta terveydestä, lukea mitä lystää, kirjoittaa tätä blogia ja pohtia elämän tarkoitusta. Jos en olisi jäänyt työttömäksi, en olisi ehkä lähtenyt Taiwaniin telttailemaan. Lisäksi tulen olemaan megasuperkiitollinen, kun lopulta pääsen töihin. En suhtaudu työpaikkaan enää itsestään selvyytenä.

Kun olin nuori opiskelija, pidin hyväpalkkaista työtä varmana nakkina. Olihan meille toitotettu, miten arvostettu valtiotieteiden tutkinto on ja kuinka meistä kaikista tulisi pääministereitä. En halunnut politiikkaan, mutta ajattelin pääseväni helposti kansainvälisiin viestintätehtäviin. Rakastan kirjoittamista, olen opiskellut suomen ja venäjän lisäksi neljää kieltä ja pääaineeni filosofia on yksi maailman rauhanomaisimmista. Olen älykäs, hauska ja sympaattinen tyyppi. Kuka ei haluaisi minua töihin? ”Minut revitään käsistä”, ajattelin ylpeänä ja valmiina työnhakuun.

Sitten todellisuus mätkähti päin kasvoja kuin märkä rätti räntäsateessa. Työpaikkojen vaatimukset eivät olleetkaan sellaisia kuin ajattelin. Rekrytoijat kyselivät minulta, olenko käynyt opiskelijavaihdossa tai ollut töissä ulkomailla. Olinko ollut töissä opiskelijalehdissä ja missä tehtävissä. Mitä vapaaehtoistyötä olin tehnyt. Kielitaitonikaan ei ollut riittävän hyvä. Filosofian opiskelu ohitettiin hymähdyksellä. Sen sijaan kyseltiin sivuaineista. ”Erkki Tuomioja on (kuulemma) opiskellut käytännöllistä filosofiaa”, ajattelin paniikissa. ”Eikö pääaineeni tosiaankaan herätä tämän suurempaa reaktiota?”

Olen edelleen ylpeä pääaineestani. Filosofia on vaatinut niin paljon töitä, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Kaikki ne lukemattomat kerrat, kun olen itkenyt tyhmyyttäni ja halunnut vaihtaa alaa... ja kun opettajat lohduttivat sen näköisenä, että been there. Minulla ei ole tästä tilastoa, mutta vannon, että ainakin puolet kanssani samaan aikaan aloittaneista ihmisistä päätyi vaihtamaan alaa. Ehkä joku heistä löysi todellisen kutsumuksensa, mutta veikkaan, että suurta osaa motivoi käytännönläheisemmät syyt.

Filosofia on nimittäin vaikeaa. Se on niin vaikeaa, että lukion ensimmäisen kurssin neljästäkymmenestä oppilaasta on abivuonna jäljellä neljä. On toki muitakin syitä: aikataulut, opettajat, kaverit, asenteet – mutta vaikeus lienee tärkein syy, miksi niin moni lopettaa. Vaikka asenne olisi lähtökohtaisesti hyvä, into ja kiinnostus lopahtavat helposti, kun ensimmäiset vaikeudet alkavat.

Eksyin ehkä hieman aiheesta. Olin kertomassa työttömyydestä.

En löytänyt valmistuttuani muuta kuin pätkätöitä, joten päätin mennä uudestaan opiskelemaan. Olen aikaisemmin kirjoittanut, miten huonosti työttömyyden ja opiskelun yhdistäminen onnistuu. Opintotuki meni kokonaan vuokraan ja matkakorttiin. Tein pätkätöitä maksaakseni koulumaksut. Ei ollut voimia syödä kunnolla. Aina kun oli aikaa, nukuin. Joulupyhät menivät sumussa – en muista niistä paljoakaan. Muistan puolison äidin minulle tekemät vegaaniruoat. Muistan sanomalehtikilpajuoksun ja kun joku yritti puhua peruna(?) suussa. Muistan joululaulut ja kun saimme lahjaksi esiliinat. Omassani lukee 'Happy as long as I'm not hungry'. Uuden vuoden bileistä taisin missata suurimman osan, sillä olin koomassa sohvalla.

Tammikuussa iskivät hirveät pakkaset. Minulla oli lievä anemia, enkä olisi tarvinnut pakkasia paleluun. Äiti antoi minulle lainaan lämpimimmän omistamansa vaatekappaleen: villapaidan 80-luvulta – sellaisia käyttivät ehkä sukeltajat pohjoisnavalla tai kosmonautit avaruudessa. Ruma paita herätti tosin ihailua taidekoulussa. Se oli ”siisti”, ”tyylikäs” ja ”retro”. Jos olisin Tohtori, käyttäisin sitä. Joko paitana tai avaruusolioiden pelotteluun.

Koulumatka kesti puolitoista tuntia yhteen suuntaan ja tuntui rankalta henkisesti ja fyysisesti. Koululounas oli porkkanaa, perunaa, kukkakaalia ja vettä. Oli jatkuva nälkä, joten söin proteiinipatukoita, joista tuli maha kipeäksi.

Kaikki koululla tiesivät jossain määrin tilanteestani: opiskelukaverit, opettajat, ruokalan täti, opintoasiasihteeri, opinto-ohjaaja, terveydenhoitaja ja lääkäri. Kun lopulta romahdin ja auto haki minut koulun pihasta, kun en jaksanut kävellä, kukaan ei varmaankaan yllättynyt. Oli vain ajan kysymys, milloin jaksamiseni pettäisi.

Sairaslomalle jäätyäni aloitin tämän blogin, and the rest, as they say, is history. Olen ravannut terveysasemalla, laboratoriossa ja mielenterveyspoliklinikalla. Olin kaksi viikkoa kuntoutumassa päiväosastolla. Tällä hetkellä haen mukaan kuntouttavaan työtoimintaan. Toivottavasti hermo kestää, sillä voi mennä vielä jopa kaksi kuukautta, ennen kuin pääsen fyysisesti tekemään töitä. Välissä on niin paljon byrokratiaa. Kuntouttavan työtoiminnan aloittamisesta voi mennä jopa vuosi, ennen kuin pääsen palkkatyöhön.

Vuoteni työttömänä (ja köyhänä) jatkuu vielä vähän aikaa, mutta alan nähdä jo valoa tunnelin päässä. Olkoon tämä opetus siitä, että elämä ei aina mene niin smuutisti kuin nuorena haaveilee – ja hyvä niin.