Kirja-arvostelu: Where The Crawdads Sing (suom. Suon villi laulu)

Halusin taas pitkästä aikaa lukea romaanin. Luen nykyään ihan hirveästi self-helpiä ja tietokirjoja, mutta nuorempana (lapsena ja teininä) tykkäsin ihan hirveästi lukea erilaisia romaaneja. Sain niistä silloin tosi paljon irti, ja jossain vaiheessa minua alkoi harmittaa, että luen niin harvoin oikeita romaaneja. 

Mutta mitä sitä lukisi? Olen auttamattomasti tipahtanut kärryiltä, mitä tulee kirjallisuuteen, siis niihin romaaneihin. Fiktioon. 

Nyt en muista enää, mistä bongasin Delia Owensin vuonna 2018 ilmestyneen esikoisteoksen Where The Crawdads Sing (suom. Suon villi laulu), mutta sen verran siitä on tohistu, että jopa tällainen täysin kirjallisuudesta pihalla oleva tyyppi huomasi. Eli kun etsin jotain luettavaa, tämä veti huomioni ja ajattelin, että miksipäs ei. 

 


 

Meillä oli Audiblessa käyttämättömiä krediittejä, joten käytin yhden tähän romaaniin. En yleensä hirveästi tykkää kuunnella äänikirjoja, mutta en ollut tästä romaanista niin kiinnostunut, että olisin viitsinyt ostaa sen fyysistä versiota omaksi. En myöskään jaksanut liittyä varmasti kuukausien pituisen kirjaston varausjonon hännille. Lopulta kirja nökötti "avaamattomana" Audiblessakin jonkin aikaa, ennen kuin päädyin aloittamaan sen. Suoaihe ja 50-luvun Amerikka ei vaan erityisesti napannut. 

Aluksi kirjan sisään oli hankala päästä. Osittain se johtui aiheesta ja osittain siitä, että sain tosi huonosti selvää, kun äänikirjan lukija luki dialogit vahvalla aksentilla. Lukuun 8 mennessä tarina alkoi kiinnostaa. Välillä vaan meinasi tulla ahdistus, kun päähenkilön elämä oli niin hirvittävän kurjaa. Erityisesti perheväkivalta ahdisti. 

Oli silti parempi olla ahdistunut kuin lukea päähenkilön teini-iästä. Tässä vaiheessa kirja alkoi tuntua aika rasittavalta. Alkoi tuntua, että suoaihe ja 50-60-lukujen Amerikka oli sittenkin mielenkiintoisinta, mitä kirjalla oli tarjottavanaan. 

Kasvoin kodissa, jossa kirjoihin ja lukemiseen suhtauduttiin… no, vakavasti. Kirjoja arvostettiin ja niiden kasvatuksellista ja elämysantia pidettiin tärkeänä. Sen lisäksi koulussakin tuli usein kirjojen lukua läksyksi. Luin koko lapsuuden ja teini-iän paljon, ja luin erityisesti paljon klassikoita. Luin Hobitin, Kärpästen herran, Vaahteramäen Eemelin, Veljeni Leijonamielen ja Peppi Pitkätossun. Luin Romeon ja Julian, Siepparin ruispellossa, Baskervillen koiran sekä muita Sherlock Holmes -tarinoita, ja paljon Oscar Wildea. Luin Hiiriä ja ihmisiä, Eläinten vallankumouksen, Robinson Crusoen, Huojuvan talon, Tuntemattoman sotilaan sekä Hemingwayta. Vielä aikuisenakin luin silloin tällöin klassikoita. Luin Vuonna 1984, Uljaan uuden maailman, Puhdistuksen, Kuolleet sielut ja lisää Hemingwayta. Luin puolet Moby Dickistä (se oli aika raskas, mutta jäi kuitenkin erittäin elävästi mieleen). 

Viimeisimpänä luin tänä vuonna Kurt Vonnegutin Titanin seireenit. Se oli todella, todella hyvä kirja. Luin myös Tanskalaisen tytön ja Pajtim Statovcin Bollan, jotka olivat myös aika hyviä. Suon villi laulu ei valitettavasti yllä näiden tasolle. 

Jotenkin hölmösti ja naiivisti ajattelin, että kun kirjasta kohkataan niin paljon ja se on best sellerinä ties kuinka monta kymmentä viikkoa, sen täytyy olla hyvä, vai mitä? Ehkä jopa klassikoksi asti yltävä romaani. 

Mutta ei. Harry Potterin tasoista menestystä tästä ei voi millään tulla, vaikka kirjaa onkin luettu ja myyty miljoonia kappaleita viimeisen kolmen vuoden aikana. Valitettavasti Suon villi laulu ei ole edes "erittäin hyvä", niin kuin vaikkapa se Bolla. Suon villi laulu on aika keskinkertaisen hyvä. 

Tekee siis mieli pitäytyä niissä klassikoissa. Onneksi niitä on vielä paljon lukematta. 

Nyt kun olen haukkunut kirjaa jonkin aikaa, pitää vastapainoksi sanoa, että minä kuitenkin pidin siitä! Ja luin sen loppuun, eikä se ollut tuskallista, vaan monin paikoin nautinnollista. Delia Owensin luontokuvaukset ovat upeita. Niistä sain todella elävän ja vivahteikkaan kuvan, miltä kirjan tapahtumapaikalla näyttää, kuulostaa ja tuoksuu. Mitä elämän oppitunteja luonnolla on tarjottavanaan. Se oli kuin olisi katsonut parasta luontodokumenttia ikinä. 

Tästä kirjasta on nyt kuulemma elokuvakin tekeillä ja minä käyn kyllä katsomassa sen sitten ihan mielelläni. 

Kirjassa keskinkertaista oli se, että se oli loppujen lopuksi hyvin pinnallinen. Ehkä luontokuvaukset ja runous yrittivät tehdä siitä jotenkin syvällisempää, mutta eivät onnistuneet. Se oli oikeastaan aikamoista höttöä. Hötössä ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta jos aiot lukea tämän kirjan, ei kannata odottaa mitään suurta klassikkoa. 

Harmittaa, että vaikka niin vahvoissa ja upeissa luontokuvauksissa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, pinnallinen höttötarina lätistää koko paketin. Luin kirjan kuitenkin loppuun ja viihdyin sen parissa. 

***

Kommentit

Suositut tekstit