Stressaantunut sisäinen lapsi
Ihmisiä on erilaisia. Jotkut meistä kestävät hyvin työkiireet, sotkut, lukemattomat viestit, ääneen lausumattomat odotukset ja muut paineet. He pysyvät rauhallisina, eivätkä koskaan kadota Pohjantähteään - omia arvojaan ja tietoa siitä, keitä ovat.
En minä. Minä kuulun siihen toiseen leiriin, joka säpsähtelee tuon tuosta, hermostuu herkästi, lamaantuu paineen alla ja menee paniikkiin päivittäin milloin mistäkin.
Joskus kuulee sanottavan, että pieni stressi on ihmiselle hyvästä. Paineen alla ihminen työskentelee paremmin. Sanonta pätee kuitenkin vain osaan ihmisistä. Minä kuulun siihen kastiin, joka suorastaan musertuu paineen alla. "Pieni stressi" tekee minusta lähes toimintakyvyttömän.
Näiden kaikkien mielenterveysongelmien ja loppuunpalamisten lomassa olen pohdiskellut tätä modernia maailmanmenoa. Miten kiireistä kaikki on, miten paljon on keskeytyksiä, miten joka tuutista tulee koko ajan jotain. Miten tekee mieli vaan mennä peiton alle piiloon.
Pari vuotta sitten löysin hidastamisen ja kirjoitinkin siitä täällä, täällä, täällä ja täällä. Hidastaminen todella toimi. Ajatukseni selkiytyivät, sain energiaa syödä ja liikkua, koin hetkittäin iloa ja onnellisuutta.
Kirjoitan tätä tekstiä stressaantuneena. Minua on alkanut turhauttaa toden teolla, miten toimintakyvyttömäksi stressi minut tekee. Kun yritän elää niin kuin ajattelen, että minun kuuluisi elää (tai niin kuin jotkut ystäväni elävät), en vain kerta kaikkiaan kestä!
Tein eilen vuorokauden kestävän media-detoxin eli olin vuorokauden ajan erossa puhelimestani, tietokoneestani, musiikista, kirjoista ja lehdistä. Kun detox oli ohi, aloin taas melkein epätoivoisesti ahmia Instagram- ja Facebook-päivityksiä, mikä teki minut todella ahdistuneeksi, ja tässä sitä nyt ollaan.
Viime viikkoina olen harjoittanut dopamiinipaastoa useamminkin, ja sen tuloksena olen huomannut vielä yhden sydäntäsärkevän totuuden. Sisäinen lapseni on äärimmäisen ahdistunut kaikesta informaatiotulvasta ja stressistä. Se haluaa leikkiä ja luoda turvallisessa ja suojaisassa tilassa, mikä ei ole mahdollista, jos pommitan sitä koko ajan negatiivisilla ärsykkeillä, syyllistyksillä ja paineilla olla jotain muuta kuin se on.
Taiteilijana tarvitsen sisäistä lastani enemmän kuin mitään muuta. Ilman sitä en voi luoda. Ilman sitä ei ole iloa, onnea, leikkiä, seikkailua tai rakkautta.
Joku siinä sisäisen lapsen halujen mukaan elämisessä kuitenkin pelottaa. Päässä kaikuu ääni, että näin ei saa elää. Se on vastuutonta, itsekästä, satuttaa muita.
Mitä minä pelkään?
Lapsi on viaton. Suojaton. Haavoittuvainen. Sitä on helppo satuttaa.
Lapsi voi myös satuttaa muita, kun ei vielä ymmärrä.
Siitä huolimatta tällainen elämä on minulle ainoa oikea. Pakko vain uskaltaa.
---
Kirjoituksia hidastamisesta ja media-detoxista (Mieli pirstaleina):
Muutosta ilmassa
Erittäin hidas mutta sitäkin epävarmempi
Mieli pirstaleina
Slow Down Your Life
En minä. Minä kuulun siihen toiseen leiriin, joka säpsähtelee tuon tuosta, hermostuu herkästi, lamaantuu paineen alla ja menee paniikkiin päivittäin milloin mistäkin.
Joskus kuulee sanottavan, että pieni stressi on ihmiselle hyvästä. Paineen alla ihminen työskentelee paremmin. Sanonta pätee kuitenkin vain osaan ihmisistä. Minä kuulun siihen kastiin, joka suorastaan musertuu paineen alla. "Pieni stressi" tekee minusta lähes toimintakyvyttömän.
Näiden kaikkien mielenterveysongelmien ja loppuunpalamisten lomassa olen pohdiskellut tätä modernia maailmanmenoa. Miten kiireistä kaikki on, miten paljon on keskeytyksiä, miten joka tuutista tulee koko ajan jotain. Miten tekee mieli vaan mennä peiton alle piiloon.
Pari vuotta sitten löysin hidastamisen ja kirjoitinkin siitä täällä, täällä, täällä ja täällä. Hidastaminen todella toimi. Ajatukseni selkiytyivät, sain energiaa syödä ja liikkua, koin hetkittäin iloa ja onnellisuutta.
Kirjoitan tätä tekstiä stressaantuneena. Minua on alkanut turhauttaa toden teolla, miten toimintakyvyttömäksi stressi minut tekee. Kun yritän elää niin kuin ajattelen, että minun kuuluisi elää (tai niin kuin jotkut ystäväni elävät), en vain kerta kaikkiaan kestä!
Tein eilen vuorokauden kestävän media-detoxin eli olin vuorokauden ajan erossa puhelimestani, tietokoneestani, musiikista, kirjoista ja lehdistä. Kun detox oli ohi, aloin taas melkein epätoivoisesti ahmia Instagram- ja Facebook-päivityksiä, mikä teki minut todella ahdistuneeksi, ja tässä sitä nyt ollaan.
Viime viikkoina olen harjoittanut dopamiinipaastoa useamminkin, ja sen tuloksena olen huomannut vielä yhden sydäntäsärkevän totuuden. Sisäinen lapseni on äärimmäisen ahdistunut kaikesta informaatiotulvasta ja stressistä. Se haluaa leikkiä ja luoda turvallisessa ja suojaisassa tilassa, mikä ei ole mahdollista, jos pommitan sitä koko ajan negatiivisilla ärsykkeillä, syyllistyksillä ja paineilla olla jotain muuta kuin se on.
 |
| Photo by Senjuti Kundu on Unsplash |
Joku siinä sisäisen lapsen halujen mukaan elämisessä kuitenkin pelottaa. Päässä kaikuu ääni, että näin ei saa elää. Se on vastuutonta, itsekästä, satuttaa muita.
Mitä minä pelkään?
Lapsi on viaton. Suojaton. Haavoittuvainen. Sitä on helppo satuttaa.
Lapsi voi myös satuttaa muita, kun ei vielä ymmärrä.
Siitä huolimatta tällainen elämä on minulle ainoa oikea. Pakko vain uskaltaa.
---
Kirjoituksia hidastamisesta ja media-detoxista (Mieli pirstaleina):
Muutosta ilmassa
Erittäin hidas mutta sitäkin epävarmempi
Mieli pirstaleina
Slow Down Your Life
Kommentit
Lähetä kommentti