Mieli pirstaleina

Päiviäni varjostaa syvä tyytymättömyys omaan kirjoittamiseen. Milloin elämästäni on tullut epämääräistä hosumista informaatiotuokioiden välissä?

YouTube, internet, sosiaalinen media, kirjat ja artikkelit näyttelevät pääosaa ja muu elämä (siivoaminen, ruoanlaitto, seurustelu, mietiskely) harvoin lavalle ilmestyvää pientä sivuosaa. Puhelin löytää tiensä käteeni ensimmäisenä aamulla ja pääsee vapauteen illalla juuri ennen nukkumaan menoa. Päivän mittaan vilkuilen sitä jatkuvasti.

Minusta on tullut kärsimätön ja mielestäni pirstaleinen. ”Post-modernistinen aikakausi tarkoittaa pirstaloituvaa identiteettiä ja elämää,” kirjoitin esseeseen lukioikäisenä ymmärtämättä, mitä se tarkoitti. Nyt olen elänyt ja kokenut. Mieleni on kuin onkin pirstaleina.

Viime päivinä olen saanut hosumiseeni hiukan hengähdystaukoja. Kun minulla on ollut vapaa hetki, en olekaan tarttunut puhelimeeni selaamaan Pinterestiä tai googlaamaan jotain ”tärkeää”. Sen sijaan olenkin ollut tekemättä mitään. Niin kuin ennen vanhaan, lapsena. Olen katsellut ikkunasta ulos, antanut ajatusten virrata, istunut paikoillani ja hengitellyt. Samalla olen huomannut, miten paljon ympärilläni olevat ihmiset selaavat puhelimiaan. Olen myös huomannut, että kaikki eivät selaa. Kaltaisiani ikkunasta ulos tuijottelijoita on muitakin.

Photo by Bruno Gomiero on Unsplash

 Olen tullut miettineeksi ja havainnoineeksi, miten kiireistä kaikki nykyään on. Olen pohtinut valmiiksi pureskeltuja pikaruokamielipiteitä, bloggaamista, klikkiotsikoita ja millaista tekstiä minä haluan tuottaa ja miten se voisi olla nykyään mahdollista...

Oletteko huomanneet, että teillä olisi nykyään tarve saada valmiiksi pureskeltuja, selkeitä mielipiteitä? Eikä pelkästään nettiartikkeleiksi kirjoitettuja mielipiteitä vaan selkeitä elokuvia, selkeää musiikkia, kaikkea yksinkertaista ja helppoa, ettei tarvitsisi tuskailla.

Maailma on sekava ja monimutkainen paikka, ja minulla on tarve saada selvyyttä kaaokseen. Mutta tosin kuin ennen vanhaan, nykyään minulla on niin kova kiire, ettei minulla ole aikaa ajatella itse ja muodostaa omia mielipiteitäni, koska se on työlästä. (Ties mihin se aika nykyään kuluu.) Samat kovat vaatimukset ja kiire haurastuttavat ja romahduttavat valtavirtajournalismin tasoa, joka on nykyään melko surkea. Kun ei anneta aikaa tutkia eikä pohtia juttuja, ei voi kirjoittaa mitään hyvää.

Kun lopettaa tai radikaalisti vähentää puhelimen käyttöä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata oma pieni surkea (ihana?) elämänsä sellaisena kuin se on. Minä käytän puhelinta ainakin paljon pakenemiseen, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Pakenen omaa elämääni jännittävään virtuaalitodellisuuteen, missä inspiroivat artikkelit tai kauniit kuvat eivät lopu kesken. Taustalla tyytymättömyys omaan elämään, joka ei ikinä voisi olla niin jännittävä kuin internetin ihmeellinen maailma.

Samalla omassa elämässä olevat, todelliset asiat jäävät huomaamatta. Internethän ei ole samalla tavalla todellinen ja käsinkosketeltava todellisuus kuin mitä oma kolmiulotteinen materiaalinen maailmamme.

Photo by Christian Newman on Unsplash

 Kun sulkee ikkunan internet-ulottuvuuteen, mielen valtaa pakokauhu. Entäs kaikki asiat, mistä jään paitsi!? Uusimmat trendit menevät ohi. Viimeisin hauska meme tai vitsi tai keskustelunaihe jää näkemättä. Siellä ne ihmiset yhteisöllistyvät ja välittävät toisistaan mutta minua ei kukaan näe! Kukaan ei kysele kuulumisia. Olen kadonnut, poissa, näkymätön. Off the radar. Minua ei ole.

Tai jos vaikka vasenta kyynärpäätäni alkaa särkeä, pakkohan minun on googlata, mitä akupunktiopisteitä minun pitää painella tai naputtaa, että kipu hellittää. Miksi en tekisi niin?

Internet ja älylaitteet helpottavat elämää tuntuvasti. En tarkoita sanoa, että internet olisi paha tai olisi väärin käyttää älypuhelinta. Mutta mitä me teemme kaikella teknologian vapauttamalla ajalla? Mietimmekö ilmastonmuutoksen pysäyttämistä, köyhien ihmisten ruokkimista tai sairauksien hoitamista? En minä ainakaan. Minä selaan Pinterestistä kuvia muiden maalauksista, vaatteista, reissuista ja tatuoinneista – ja koen huonommuudentunnetta. Saan päiväni kulumaan oikein mainiosti.

Mutta vapauttaahan teknologia aikaa elämästä nauttimiseen, eikö niin? Nautinko elämästä? En todellakaan, päinvastoin. Tieto on lisännyt tuskaa ja kärsimystä.

Photo by Luca Bravo on Unsplash

 En halua enkä jaksa elää tällaisessa kiiremaailmassa.

Minä haluaisin kirjoituksillani laittaa ihmiset pohtimaan, että ehkä maailma ei olekaan niin mustavalkoinen paikka. Haluan tarjota sellaista tekstiä, joka tarjoaisi yksinkertaistamiseen kyllästyneille ihmisille erilaista luettavaa ja muuta ajateltavaa. Täytyyhän meitä olla enemmänkin sellaisia kuten minä.

Rakastan avoimia loppuja elokuvissa ja kaikkea ambivalenttia, asioita, jotka eivät tyydytä. Katsoin eilen animaation 5 Centimeters per Second ja halusin jälkeenpäin mennä netistä katsomaan, että mitä siinä oikeastaan tapahtui. En mennyt. Ennen vanhaan jos katsoi televisiosta elokuvan, jota ei tajunnut, ei voinut muuta kuin elää raastavassa tietämättömyydessä. Mitä Mulholland Drivessa oikeasti tapahtui?! En ymmärrä! En kestä! (Suosittelen muuten lämpimästi molempia elokuvia. Miltä tietämättömyys teistä tuntuu?)

Kaikki tämä informaatio, joka tunkee sisälle mieleeni, ikään kuin vammauttaa sen. Kokoan kirjoitukseni keräämästäni informaatiosta. Tekstini ovat palapelejä ja tilkkutäkkejä. Niissä ei ole aikoihin ollut mitään oikeasti persoonallista tai omaa.

Pääni on täynnä roinaa, koska täytän sitä roinalla. Elämä on lyhyt. Jos haluan vielä tehdä jotain omaa tässä maailmassa, minun on lakattava tunkemasta kaiken maailman roskaa korvista, nenästä, suusta ja silmistä sisään.

Kaukana poissa ovat ne ajat, kun kirjoitin vapaasti ja viattomasti. Nykyään kirjoittamisessakin pitää olla erilaisia sääntöjä. Mistä ihmiset tykkää. Mitä tarinan tulee ehdottomasti sisältää. Miten sen tulee alkaa ja loppua. Olen toki googlannut. En saanut inspiraatiota, päinvastoin. Masennuin.

Jos haluan saada aikaan jotain hienoa, arvokasta, ihanaa, minun on laitettava puhelimeni kiinni ja elettävä tätä elämää.

Lopetan Margaret Atwoodin sanoihin.

"My first advice [for a young writer] would be: don't listen to any advice before you start writing. Just start. If you listen to too much advice you will get overwhelmed. Once you start, you will find out what you need to know next.

But read. And write a little every day."

Kiitos, Margaret.

Photo by Annie Spratt on Unsplash