Miksi pelkäämme muutoksen edessä?
Miksi mukavuusalueelta poikkeaminen on niin epämukavaa? Voisiko se olla mukavampaa?
Nykyihminen on mukavuudenhaluinen. Aina se ei ole ollut näin vaan mukavuudenhalu on kasvanut hyvinvoinnin kanssa. Ennen vanhaan epämukavien asioiden tekeminen oli hengissä selviytymisen edellytys. Nykyään ajattelemme ”miksi tekisin jotain ikävän tuntuista, jos ei ole pakko?” Elämä on tehokkaampaa, nopeampaa, helpompaa.
Kuten kaikella, myös epämukavuuden välttelyllä on kaksi puolta. Samalla, kun mukavuus saa meidät voimaan paremmin, tuntemaan turvallisuutta ja vapauttaa energiamme muuhun käyttöön, se turruttaa meidät ja tukahduttaa luovuutemme. Usein epämukavuusalueelle meneminen on nimittäin aivan välttämätöntä.
Kuinka välttelemme pahantuntuista epämukavuutta samalla kuin uskaltaudumme positiivisesti jännittävän epämukavuuden vietäväksi? Siinäpä kysymys. Sarjassamme ”anna minulle kahvia, jotta voisin muuttaa asiat, jotka pystyn; anna minulle viiniä, jotta voisin hyväksyä asiat, joita en pysty muuttamaan; ja suklaata niihin hetkiin, kun itken lohduttomasti, sillä en osaa erottaa näitä toisistaan.”
Tuskinpa kukaan henkisen kasvun kokenut ihminen olisi eri mieltä, kun sanon, että ihminen on tullut maan päälle nimenomaan kasvamaan henkisesti. Mikään ei pysy paikoillaan, ja kasvu on myös väistämätöntä – sitä tapahtuu välttämättä ihan koko ajan – tämä on yksi luonnonlaeista ja niistä asioita, joille ei ihminen voi tehdä oikein mitään. Kukaan ei pysy ihan samanlaisena koko ikäänsä.
Ihminen ei kykene estämään henkistä kasvua mutta hän kykenee kyllä vastustamaan sitä, ainakin jonkin aikaa. Ihminen hautaa päänsä hiekkaan, etsii mitä tahansa todistusaineistoa tutun ja turvallisen puolesta ja jarruttaa. Ja jarruttaa.
Periaatteessa me haluamme henkistä kasvua – periaatteessa. Periaate on nimittäin ihan houkutteleva ja kiva. Mutta käytäntö on eri asia. Juuri edellä mainitun vastustuksen takia henkinen kasvu on meille hankalaa ja ikävää. Synnymme maailmaan, jossa meitä opetetaan epäilemään itseämme ja välittämään muiden mielipiteistä. Ei sellaisessa ympäristössä ole helppoa kasvaa siihen suuntaan kuin mitä itse haluaisi.
Pelko muutoksen edessä johtuu juuri itsensä epäilystä. Innostavia ideoita syntyy spontaanisti, mutta itsevarmuudessa olisi toivomisen varaa. Ajattelemme kaikki päivittäin ”en osaa, en kuitenkaan pysty, en kuitenkaan jaksa, en kuitenkaan kelpaa.” Sen sijaan, että ajattelisimme ”opin kyllä, pystyn kuitenkin, jaksan vaikka mitä, kelpaan juuri tällaisena.” Huomasitko, kuinka pelkästään edellä olevien lauseiden lukeminen herättää tietynlaisia tunteita?
Niinpä seuraavan kerran, kun saat spontaanisti jonkun hauskan idean, yritä olla tyrmäämättä sitä heti. Koska sinä kelpaat, osaat ja pystyt siihen kyllä.
Nykyihminen on mukavuudenhaluinen. Aina se ei ole ollut näin vaan mukavuudenhalu on kasvanut hyvinvoinnin kanssa. Ennen vanhaan epämukavien asioiden tekeminen oli hengissä selviytymisen edellytys. Nykyään ajattelemme ”miksi tekisin jotain ikävän tuntuista, jos ei ole pakko?” Elämä on tehokkaampaa, nopeampaa, helpompaa.
Kuten kaikella, myös epämukavuuden välttelyllä on kaksi puolta. Samalla, kun mukavuus saa meidät voimaan paremmin, tuntemaan turvallisuutta ja vapauttaa energiamme muuhun käyttöön, se turruttaa meidät ja tukahduttaa luovuutemme. Usein epämukavuusalueelle meneminen on nimittäin aivan välttämätöntä.
Kuinka välttelemme pahantuntuista epämukavuutta samalla kuin uskaltaudumme positiivisesti jännittävän epämukavuuden vietäväksi? Siinäpä kysymys. Sarjassamme ”anna minulle kahvia, jotta voisin muuttaa asiat, jotka pystyn; anna minulle viiniä, jotta voisin hyväksyä asiat, joita en pysty muuttamaan; ja suklaata niihin hetkiin, kun itken lohduttomasti, sillä en osaa erottaa näitä toisistaan.”
Tuskinpa kukaan henkisen kasvun kokenut ihminen olisi eri mieltä, kun sanon, että ihminen on tullut maan päälle nimenomaan kasvamaan henkisesti. Mikään ei pysy paikoillaan, ja kasvu on myös väistämätöntä – sitä tapahtuu välttämättä ihan koko ajan – tämä on yksi luonnonlaeista ja niistä asioita, joille ei ihminen voi tehdä oikein mitään. Kukaan ei pysy ihan samanlaisena koko ikäänsä.
Ihminen ei kykene estämään henkistä kasvua mutta hän kykenee kyllä vastustamaan sitä, ainakin jonkin aikaa. Ihminen hautaa päänsä hiekkaan, etsii mitä tahansa todistusaineistoa tutun ja turvallisen puolesta ja jarruttaa. Ja jarruttaa.
Periaatteessa me haluamme henkistä kasvua – periaatteessa. Periaate on nimittäin ihan houkutteleva ja kiva. Mutta käytäntö on eri asia. Juuri edellä mainitun vastustuksen takia henkinen kasvu on meille hankalaa ja ikävää. Synnymme maailmaan, jossa meitä opetetaan epäilemään itseämme ja välittämään muiden mielipiteistä. Ei sellaisessa ympäristössä ole helppoa kasvaa siihen suuntaan kuin mitä itse haluaisi.
Pelko muutoksen edessä johtuu juuri itsensä epäilystä. Innostavia ideoita syntyy spontaanisti, mutta itsevarmuudessa olisi toivomisen varaa. Ajattelemme kaikki päivittäin ”en osaa, en kuitenkaan pysty, en kuitenkaan jaksa, en kuitenkaan kelpaa.” Sen sijaan, että ajattelisimme ”opin kyllä, pystyn kuitenkin, jaksan vaikka mitä, kelpaan juuri tällaisena.” Huomasitko, kuinka pelkästään edellä olevien lauseiden lukeminen herättää tietynlaisia tunteita?
Niinpä seuraavan kerran, kun saat spontaanisti jonkun hauskan idean, yritä olla tyrmäämättä sitä heti. Koska sinä kelpaat, osaat ja pystyt siihen kyllä.
Kommentit
Lähetä kommentti