Eräs näkökulma kirjaan näkökulmista
Mua huvittaa, että en saa kirjoitettua tänne kauheasti, koska mä kirjoitan oikeasti tosi paljon joka päivä. Kirjoitan paljon kommentteja YouTube-videoihin ja foorumeille. Käyn siellä keskusteluja. Mulla menee oikeasti jonkin verran aikaakin siihen.
Tänään tajusin, että mulla menee oikeasti enemmän aikaa henkiseen kehitykseen kuin taiteeseen. Ajattelen taidetta vaan pääasiana, koska miten tekisin henkisestä kehityksestä ”jutun”? Eilen istuin bussissa ja mieleeni välähti ajatus, että haluan tehdä YouTube-videon! En nimittäin pelkästään kirjoita näistä asioista vaan tykkään myös puhua niistä, niin kuin monet minut tuntevat ihmiset tietävät vähän liiankin hyvin. Eilenkin kävelin ulkona ja juttelin mielessäni jostain asiasta ja sitten tajusin, että tässähän menee hyvää materiaalia ihan hukkaan kun ei ole kukaan kuuntelemassa.
En ole tainnut kirjoittaa tässä blogissa kirjoista kuin kerran tai pari (Sophie Kinsella - Salaisuuksia ilmassa ja Elaine N. Aron - Erityisherkkä ihminen ja parisuhde). Nyt tulee pitkästä aikaa taas kirjapostaus. Kyseessä on Antti S. Mattilan Näkökulman vaihtamisen taito. Postaukseni on epämääräinen ja sekava eikä sitä voi verrata mihinkään kunnon arvosteluun. Kirjoitan tässä teoksesta heräävien ajatusten tajunnanvirtaa hieman jäsenneltynä.
Luin kirjan terapeuttini ehdotuksesta. Kirjan perusajatus ei ole huono. Näkökulman vaihtamisen taito on ihan kiva juttu. Perusajatus kuitenkin tuli ihan selväksi jo johdannossa.
Suurimmaksi osaksi kirja ärsytti minua. Tuntui, että hyviä ajatuksia herättäviä pointteja tuli silloin tällöin, mutta enimmäkseen kirjan teksti oli tympäännyttävää. Aihe on periaatteessa kiinnostava ja olisin kyllä halunnut lukea siitä asioita, joita en olisi jo entuudestaan tiennyt. Kirja oli kuitenkin ääriään myöten täynnä itsestään selvyyksiä ja perustelemattomia mutu-lauseita, jotka eivät pitäneet oikeasti edes paikkaansa.
Esimerkkinä seuraava lainaus:
”Stoalaisten mielestä mielen tulisi olla kuin 'pehmeästi juokseva virta', mutta tunnereaktiot ovat 'pyörre virtaavassa joessa', eräänlaisia mielen 'kramppeja'.” (s. 122)
Tunteet mielen kramppeja? Mielikö pehmeästi juokseva virta? Itse koen mielen sekopäisenä touhottajana ja tunteet totuuden kaikuna, elämäntietä ohjaavana ytimenä. Oman kokemukseni mukaan mieli ”pilaa” tunteet, ei päinvastoin. Sanotaan vaikka, että joku henkilö saa toivomansa harjoittelupaikan ja välitön tunnereaktio on riemu ja innostus. Sitten mieli puuttuu peliin. ”Ei se varmaan ole yhtään niin kivaa kuin mitä luulet,” se saarnaa pessimistisesti. ”Tässä on nyt joku koira haudattuna. Et sä voi saada noin kivaa paikkaa tosta vaan. Joku ei nyt täsmää. Älä nyt herran tähden innostu turhaan. Petyt vaan.”
Kuulostaako tutulta? Kaikki on hyvin, kunnes tyhmä mieli puuttuu ja pilaa kaiken. Ei stoalaiset ihan tyhmä olleet kuitenkaan. Uskon, että he kutsuvat tunteeksi sitä, mitä minä kutsun ajatuksiksi ja päin vastoin. Kyse on siis käsitteiden erilaisista tulkinnoista. Se on vähän outoa mutta menköön. He varmaan sanoisivat yllä olevaan harjoitteluesimerkkiin, että hakijan tunne on epäluottamus ja pelko, jota hänen pitää hillitä toiveikkuuden ja rohkeuden hyveillä. Minä taas näen, että hakijan negatiivinen ajattelutapa estää hänen luontaisen riemun tunteensa pääsyä ilmoille.
Minulle on monesti sanottu, että rohkeus on yksi luonteenpiirteeni. Pystyn pitämään kylmän pään stressitilanteessa ja minuun voi luottaa, että teen ”oikeita valintoja”. Nämä ovat tietysti subjektiivisia arvioita, mutta jotain perääkin niissä on. Minä en kuitenkaan hallitse tai hillitse pelkoani niin kuin monet antiikin ja nykyajan filosofit asian ilmaisevat. Minä teen pelolle sen, mitä kuvaa parhaiten englanninkielinen sana transcend. Suomen kielessä ei ole tälle sanalle hyvää vastinetta. Sanakirja väittää, että transcend-sanan suomennos olisi ”ylittää”, mutta ylittäminen viittaa minusta liikaa jo mainittuun hillitsemiseen. En mene minkään yli. Eikä transcend tarkoita yli menemistä englanniksikaan vaan pikemminkin läpi menemistä. Käytännössä se, mitä teen pelon iskiessä, on että annan sen tulla. Tunnen ja elän pelon kokemuksen, mikä saa sen muuttumaan ja vaimenemaan. Olen kokeillut hillitsemistäkin, mutta se ei toiminut minulle.
Miten on mahdollista, että minä, joka terapeuttini mielestä tarvitsisin kirjaa näkökulman vaihtamisen taidosta, pidän sitä enimmäkseen hyödyttömänä? Miten on mahdollista, että tiedän entuudestaan kirjassa luetut asiat? Jos asiat ovat tuttuja, miksi minulle tulee ongelmia, johon terapeutti ehdottaa hoidoksi tätä kirjaa?
Konkreettinen ongelmahan, joka minulla sinä päivänä oli, ja johon kirjaresepti kirjoitettiin, taisi olla joku perus kaupungin tai valtion viraston toiminta, sen säännöt ja käytännöt, joita en ymmärrä. Auttoiko kirja minua ymmärtämään niitä? Ei.
Sen sijaan katsoin tällaisen videon YouTubesta:
Tästä oli hyötyä. Leo selittää ihanan lohduttavasti, että hämmennys on hyvä juttu ja ymmärtämisen tarpeesta pitäisi pyrkiä eroon. Näkökulman vaihtamisen taidossa sivuttiin aihetta myös, esimerkiksi filosofiaa käsittelevässä luvussa.
”'[Filosofia] on luopumista aikuisen luulosta, että tietää asiat.' (Gareth Matthews)” (s. 105)
Aiheeseen ei kuitenkaan paneuduttu sen enempää. Kirjan viesti tuntui olevan se, että näkökulmia on yhtä monta kuin ihmisiäkin ja asiaa on tutkittu paljon ja tutkijat ovat kehittäneet monia teorioita näkökulmista sekä käytännön keinoja muiden ihmisten ymmärtämiseksi. Mielestäni tärkeintä ei kuitenkaan ole näkökulman vaihtaminen vaan näkökulmasta luopuminen kokonaan tai ainakin sen rajallisuuden tiedostaminen. Tämä oli ehkä se laaja kysymys, johon kirja yritti antaa vastausta, mutta se ei sanonun tätä missään vaiheessa suoraan. En ainakaan huomannut.
Kirjan itsemurhaluku sai minut pohtimaan elämän tarkoitusta. Tajusin, etten ollut pohtinut sitä vähään aikaan. Pohdin asiaa hetken ja tajusin olevani tällä hetkellä sitä mieltä, että elämän tarkoitus on tietoisuuden laajentaminen. Koen eläväni silloin, kun tietoisuuteni laajenee riittävän nopeasti. Ei vain silloin tällöin vaan säännöllisesti. Jos en ole viikkoon saanut uutta oivallusta, turhaudun.
Hain kirjastosta kasan kirjoja, sillä olen perinteisesti käyttänyt juuri kirjoja tietoisuuteni laajentamiseen. Ne ovat aika tehokas tapa. Tajusin, että syy siihen, miksi koen Näkökulman vaihtamisen taidon turhauttavana, on tietoisuuteni nopea laajeneminen. Se, mikä oli minulle ongelma kuukausi sitten, ei ole enää. En tarvitse kirjaa enää mihinkään.
Juuri tämän takia jätän suurimman osan kirjoista kesken. Saan vastaukset kysymyksiini jo kirjan alussa enkä jaksa lukea pidemmälle. Ei siellä kuitenkaan ole enää mitään hyödyllistä. Saatan selailla kirjan loppuun lukien pätkiä sieltä täältä, mutta suurinta osaa kirjoista en lue kannesta kanteen.
Minun pitää aloittaa kirjan lukeminen heti kun se on lainattu ja jatkaa tauotta niin pitkälle kuin jaksan. Jos pidän tauon, kohta jo koen, että kirjasta ei ole enää minulle mitään hyötyä. Sitten se jää ikuisiksi ajoiksi kesken.
Kirja, jonka jaksan lukea loppuun, pitää otteessaan. En pysty päättelemään sellaisen kirjan lukujen otsikoista lukujen sisältöä ilman, että minun tarvitsisi lukea pientä tekstiä. Lukujen otsikot pikemminkin raottavat kiusoittelevasti tiedon verhoa ja houkuttelevat astumaan sen taakse. Tommy Hellsten onnistui tekemään minulle tämän kirjallaan Elämän paradoksit. "Jos etsit turvaa, elä vaarallisesti". Oikeasti? Mitä se tarkoittaa? Pakko lukea!
Tänään tajusin, että mulla menee oikeasti enemmän aikaa henkiseen kehitykseen kuin taiteeseen. Ajattelen taidetta vaan pääasiana, koska miten tekisin henkisestä kehityksestä ”jutun”? Eilen istuin bussissa ja mieleeni välähti ajatus, että haluan tehdä YouTube-videon! En nimittäin pelkästään kirjoita näistä asioista vaan tykkään myös puhua niistä, niin kuin monet minut tuntevat ihmiset tietävät vähän liiankin hyvin. Eilenkin kävelin ulkona ja juttelin mielessäni jostain asiasta ja sitten tajusin, että tässähän menee hyvää materiaalia ihan hukkaan kun ei ole kukaan kuuntelemassa.
En ole tainnut kirjoittaa tässä blogissa kirjoista kuin kerran tai pari (Sophie Kinsella - Salaisuuksia ilmassa ja Elaine N. Aron - Erityisherkkä ihminen ja parisuhde). Nyt tulee pitkästä aikaa taas kirjapostaus. Kyseessä on Antti S. Mattilan Näkökulman vaihtamisen taito. Postaukseni on epämääräinen ja sekava eikä sitä voi verrata mihinkään kunnon arvosteluun. Kirjoitan tässä teoksesta heräävien ajatusten tajunnanvirtaa hieman jäsenneltynä.
Luin kirjan terapeuttini ehdotuksesta. Kirjan perusajatus ei ole huono. Näkökulman vaihtamisen taito on ihan kiva juttu. Perusajatus kuitenkin tuli ihan selväksi jo johdannossa.
Suurimmaksi osaksi kirja ärsytti minua. Tuntui, että hyviä ajatuksia herättäviä pointteja tuli silloin tällöin, mutta enimmäkseen kirjan teksti oli tympäännyttävää. Aihe on periaatteessa kiinnostava ja olisin kyllä halunnut lukea siitä asioita, joita en olisi jo entuudestaan tiennyt. Kirja oli kuitenkin ääriään myöten täynnä itsestään selvyyksiä ja perustelemattomia mutu-lauseita, jotka eivät pitäneet oikeasti edes paikkaansa.
Esimerkkinä seuraava lainaus:
”Stoalaisten mielestä mielen tulisi olla kuin 'pehmeästi juokseva virta', mutta tunnereaktiot ovat 'pyörre virtaavassa joessa', eräänlaisia mielen 'kramppeja'.” (s. 122)
Tunteet mielen kramppeja? Mielikö pehmeästi juokseva virta? Itse koen mielen sekopäisenä touhottajana ja tunteet totuuden kaikuna, elämäntietä ohjaavana ytimenä. Oman kokemukseni mukaan mieli ”pilaa” tunteet, ei päinvastoin. Sanotaan vaikka, että joku henkilö saa toivomansa harjoittelupaikan ja välitön tunnereaktio on riemu ja innostus. Sitten mieli puuttuu peliin. ”Ei se varmaan ole yhtään niin kivaa kuin mitä luulet,” se saarnaa pessimistisesti. ”Tässä on nyt joku koira haudattuna. Et sä voi saada noin kivaa paikkaa tosta vaan. Joku ei nyt täsmää. Älä nyt herran tähden innostu turhaan. Petyt vaan.”
Kuulostaako tutulta? Kaikki on hyvin, kunnes tyhmä mieli puuttuu ja pilaa kaiken. Ei stoalaiset ihan tyhmä olleet kuitenkaan. Uskon, että he kutsuvat tunteeksi sitä, mitä minä kutsun ajatuksiksi ja päin vastoin. Kyse on siis käsitteiden erilaisista tulkinnoista. Se on vähän outoa mutta menköön. He varmaan sanoisivat yllä olevaan harjoitteluesimerkkiin, että hakijan tunne on epäluottamus ja pelko, jota hänen pitää hillitä toiveikkuuden ja rohkeuden hyveillä. Minä taas näen, että hakijan negatiivinen ajattelutapa estää hänen luontaisen riemun tunteensa pääsyä ilmoille.
Minulle on monesti sanottu, että rohkeus on yksi luonteenpiirteeni. Pystyn pitämään kylmän pään stressitilanteessa ja minuun voi luottaa, että teen ”oikeita valintoja”. Nämä ovat tietysti subjektiivisia arvioita, mutta jotain perääkin niissä on. Minä en kuitenkaan hallitse tai hillitse pelkoani niin kuin monet antiikin ja nykyajan filosofit asian ilmaisevat. Minä teen pelolle sen, mitä kuvaa parhaiten englanninkielinen sana transcend. Suomen kielessä ei ole tälle sanalle hyvää vastinetta. Sanakirja väittää, että transcend-sanan suomennos olisi ”ylittää”, mutta ylittäminen viittaa minusta liikaa jo mainittuun hillitsemiseen. En mene minkään yli. Eikä transcend tarkoita yli menemistä englanniksikaan vaan pikemminkin läpi menemistä. Käytännössä se, mitä teen pelon iskiessä, on että annan sen tulla. Tunnen ja elän pelon kokemuksen, mikä saa sen muuttumaan ja vaimenemaan. Olen kokeillut hillitsemistäkin, mutta se ei toiminut minulle.
Miten on mahdollista, että minä, joka terapeuttini mielestä tarvitsisin kirjaa näkökulman vaihtamisen taidosta, pidän sitä enimmäkseen hyödyttömänä? Miten on mahdollista, että tiedän entuudestaan kirjassa luetut asiat? Jos asiat ovat tuttuja, miksi minulle tulee ongelmia, johon terapeutti ehdottaa hoidoksi tätä kirjaa?
Konkreettinen ongelmahan, joka minulla sinä päivänä oli, ja johon kirjaresepti kirjoitettiin, taisi olla joku perus kaupungin tai valtion viraston toiminta, sen säännöt ja käytännöt, joita en ymmärrä. Auttoiko kirja minua ymmärtämään niitä? Ei.
Sen sijaan katsoin tällaisen videon YouTubesta:
Tästä oli hyötyä. Leo selittää ihanan lohduttavasti, että hämmennys on hyvä juttu ja ymmärtämisen tarpeesta pitäisi pyrkiä eroon. Näkökulman vaihtamisen taidossa sivuttiin aihetta myös, esimerkiksi filosofiaa käsittelevässä luvussa.
”'[Filosofia] on luopumista aikuisen luulosta, että tietää asiat.' (Gareth Matthews)” (s. 105)
Aiheeseen ei kuitenkaan paneuduttu sen enempää. Kirjan viesti tuntui olevan se, että näkökulmia on yhtä monta kuin ihmisiäkin ja asiaa on tutkittu paljon ja tutkijat ovat kehittäneet monia teorioita näkökulmista sekä käytännön keinoja muiden ihmisten ymmärtämiseksi. Mielestäni tärkeintä ei kuitenkaan ole näkökulman vaihtaminen vaan näkökulmasta luopuminen kokonaan tai ainakin sen rajallisuuden tiedostaminen. Tämä oli ehkä se laaja kysymys, johon kirja yritti antaa vastausta, mutta se ei sanonun tätä missään vaiheessa suoraan. En ainakaan huomannut.
Kirjan itsemurhaluku sai minut pohtimaan elämän tarkoitusta. Tajusin, etten ollut pohtinut sitä vähään aikaan. Pohdin asiaa hetken ja tajusin olevani tällä hetkellä sitä mieltä, että elämän tarkoitus on tietoisuuden laajentaminen. Koen eläväni silloin, kun tietoisuuteni laajenee riittävän nopeasti. Ei vain silloin tällöin vaan säännöllisesti. Jos en ole viikkoon saanut uutta oivallusta, turhaudun.
Hain kirjastosta kasan kirjoja, sillä olen perinteisesti käyttänyt juuri kirjoja tietoisuuteni laajentamiseen. Ne ovat aika tehokas tapa. Tajusin, että syy siihen, miksi koen Näkökulman vaihtamisen taidon turhauttavana, on tietoisuuteni nopea laajeneminen. Se, mikä oli minulle ongelma kuukausi sitten, ei ole enää. En tarvitse kirjaa enää mihinkään.
Juuri tämän takia jätän suurimman osan kirjoista kesken. Saan vastaukset kysymyksiini jo kirjan alussa enkä jaksa lukea pidemmälle. Ei siellä kuitenkaan ole enää mitään hyödyllistä. Saatan selailla kirjan loppuun lukien pätkiä sieltä täältä, mutta suurinta osaa kirjoista en lue kannesta kanteen.
Minun pitää aloittaa kirjan lukeminen heti kun se on lainattu ja jatkaa tauotta niin pitkälle kuin jaksan. Jos pidän tauon, kohta jo koen, että kirjasta ei ole enää minulle mitään hyötyä. Sitten se jää ikuisiksi ajoiksi kesken.
Kirja, jonka jaksan lukea loppuun, pitää otteessaan. En pysty päättelemään sellaisen kirjan lukujen otsikoista lukujen sisältöä ilman, että minun tarvitsisi lukea pientä tekstiä. Lukujen otsikot pikemminkin raottavat kiusoittelevasti tiedon verhoa ja houkuttelevat astumaan sen taakse. Tommy Hellsten onnistui tekemään minulle tämän kirjallaan Elämän paradoksit. "Jos etsit turvaa, elä vaarallisesti". Oikeasti? Mitä se tarkoittaa? Pakko lukea!
Kommentit
Lähetä kommentti