Ajatuksia dokumentista Tony Robbins: I Am Not Your Guru
Omien kokemusten johdattelemana olen ollut jo vuosia kiinnostunut self-helpistä, mutta Tony Robbinsiin en ollut tarkemmin tutustunut. Olen toki kuullut kaverista, sillä jos vähänkin googlettaa elämäntaitojuttuja, Tonyn nimi ilmestyy näytölle. Yritin kerran katsoa Tonyn pitämää TED Talkia, mutta en kiinnostunut. Kuitenkin kun Netflixin etusivulle rävähti uusi dokumentti Tony Robbins: I Am Not Your Guru, päätin katsoa sen.
Tony Robbins on ristiriitainen hahmo. Hän on vahva ja karismaattinen persoona, jolla on taito vangita satojen ihmisten huomio pitkäksi aikaa ja liikuttaa heidät kyyneliin tai nostaa hurmokseen. Silti hänen energiansa on hiukan malttamaton ja aggressiivinen ja hänen tyylinsä varsin periamerikkalainen. Häiritsevänä yksityiskohtana pakko mainita, että herra paasaa itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on, mutta samalla hänen vaimonsa näyttää kasvoistaan erittäin leikellyltä. Ristiriitaista.
Dokumentissa näytetään, kuinka vuosittaisessa kuusipäiväsessä Date With Destiny -seminaarissa salillinen ihmisiä harrastaa itsetutkiskelua, kohtaa vaikeita tunteita, tekee elämänmuutospäätöksiä ja tsemppaa toisiaan. Päivät koostuvat yksittäin tehtävistä mietiskely- ja kirjoitustehtävistä, pienryhmissä tehtävistä kommunikaatiotuokioista ja isossa salissa olosta, jonka aikana Tony tekee muun muassa interventioita ts. valitsee salista jonkun vapaaehtoisen ja auttaa ratkaisemaan jonkun hänen ongelmistaan.
Sinänsä tällainen toiminta on minusta hienoa, eikä siinä mitään, mutta minua jäi vähän häiritsemään ensinnäkin se, että dokumenttiin oli selkeästi valittu kaikkein provosoivimmat interventiot. Tony Robbins sanoo itse dokumentin lopussa, ettei dokumentin ole tarkoitus kertoa hänestä vaan ihmisten auttamisesta ja mahdollisesti inspiroimaan katsojia auttamaan itseään. Tästä huolimatta dokumentista tulee sellainen olo, että siinä nimenomaan halutaan herättää tunteita Tony Robbinsin hahmon puolesta ja vastaan. Dokumentti tuntuu sanovan ”Mitäs ajattelet tästä? Katso, mitä Tony kehtaa hänelle sanoa! Mitäs mieltä olet hänestä nyt?” Niin kuin Tony sanoo nauhalla itsekin, minua ei kiinnosta mitä hän kehtaa sanoa jollekin ihmiselle. Se on kaikki vain show:ta. Minua kiinnostaa self-help-prosessi itsessään.
Ihmisten henkilökohtaiset ongelmat ja tarinat olivat kiinnostavia ja liikuttavia. Varsinkin toistuvasti seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutuneen Dawnin tarina oli koskettava, vaikka siinäkin oli vähän provokaation makua.
Self-help tai self-actualization -prosessia tekevänä ihmisenä voin omasta kokemuksesta sanoa, että tämä on elämänmittainen prosessi, jolla ei ole mitään tekemistä viihteen kanssa. Dokumentissa prosessi saatiin näyttämään lähinnä Disney-leffan juonelta, jonka lopussa paha saa palkkansa ja päähenkilöt elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. On äärimmäisen epätodennäköistä, että esimerkiksi parisuhdeongelmissa olevat Tammi ja Lance olisivat tulleet seminaarin johdosta täydellisen onnellisiksi. Uskon, että he saivat lapsen, mikä on hienoa, mutta Lancen ongelmat eivät kuulostaneet siltä, että ne ratkeaisivat muutamalla karjaisulla yleisön taputtaessa. Todennäköisempää on, että pariskunta sai seminaarissa pikkiriikkisen pilkahduksen siitä, mikä voi olla heille mahdollista jos (ja vain jos) he omistavat elämänsä parisuhteensa kehittämiselle (eli rankalle henkiselle työlle). Jos he eivät tätä tee, he ovat seminaarin jälkeen vielä pahemmassa jamassa kuin ennen, sillä heidän edessään heilunut porkkana on nyt nykäisty kauemmaksi ja sanottu ”juokse juokse”. Jos siis kuvitellaan, että heidän unelmansa on porkkana eikä esim. nakkisämpylä.
Vielä yksi ärsyttävä asia oli se, kun Tony Robbins sanoo menevänsä ihmisten kanssa ”syvälle”. Ehkä hän meneekin vähän syvemmälle kuin mitä ihmiset itse menevät omassa arjessaan ja tunnustan myös sen, että jos hän menisi yhtään syvemmälle, hänen suosionsa saattaisi laskea, koska hän ei enää koskettaisi niin suuria massoja. Totuus – josta kukaan ei dokkarissa puhu – on kuitenkin, että Tony Robbins ei mene syvälle, ei sinne päinkään. Hän hädin tuskin hipaisee pintaa mutta antaa silti ymmärtää, että hän on kaivanut ihmisten syvimmän ytimen esiin. Kun ihmiset eivät Tonyn käsittelyn jälkeen olekaan autuaan onnellisia, heistä saattaa tulla todella epätoivoisia. ”Jos Tony meni syvälle, eikä sekään auttanut, minä olen varmaankin parantumattomasti rikki”, voisi joku ajatella.
Mielestäni olisikin hedelmällisempää, jos Tony Robbinsin show:sta oltaisiin rehellisiä. Dokumentissa mainitaan – muttei alleviivata – että seminaari on kuin hyvä musiikkikonsertti. Se energisoi ja liikuttaa (ja maksaa vajaat 5000 $) ja ennen kaikkea viihdyttää mutta se ei paranna, ei tarjoa pysyviä ratkaisuja eikä tee oikeasti onnelliseksi. Sitä varten pitää mennä aika paljon syvemmälle.
Tony Robbins on ristiriitainen hahmo. Hän on vahva ja karismaattinen persoona, jolla on taito vangita satojen ihmisten huomio pitkäksi aikaa ja liikuttaa heidät kyyneliin tai nostaa hurmokseen. Silti hänen energiansa on hiukan malttamaton ja aggressiivinen ja hänen tyylinsä varsin periamerikkalainen. Häiritsevänä yksityiskohtana pakko mainita, että herra paasaa itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on, mutta samalla hänen vaimonsa näyttää kasvoistaan erittäin leikellyltä. Ristiriitaista.
Dokumentissa näytetään, kuinka vuosittaisessa kuusipäiväsessä Date With Destiny -seminaarissa salillinen ihmisiä harrastaa itsetutkiskelua, kohtaa vaikeita tunteita, tekee elämänmuutospäätöksiä ja tsemppaa toisiaan. Päivät koostuvat yksittäin tehtävistä mietiskely- ja kirjoitustehtävistä, pienryhmissä tehtävistä kommunikaatiotuokioista ja isossa salissa olosta, jonka aikana Tony tekee muun muassa interventioita ts. valitsee salista jonkun vapaaehtoisen ja auttaa ratkaisemaan jonkun hänen ongelmistaan.
Sinänsä tällainen toiminta on minusta hienoa, eikä siinä mitään, mutta minua jäi vähän häiritsemään ensinnäkin se, että dokumenttiin oli selkeästi valittu kaikkein provosoivimmat interventiot. Tony Robbins sanoo itse dokumentin lopussa, ettei dokumentin ole tarkoitus kertoa hänestä vaan ihmisten auttamisesta ja mahdollisesti inspiroimaan katsojia auttamaan itseään. Tästä huolimatta dokumentista tulee sellainen olo, että siinä nimenomaan halutaan herättää tunteita Tony Robbinsin hahmon puolesta ja vastaan. Dokumentti tuntuu sanovan ”Mitäs ajattelet tästä? Katso, mitä Tony kehtaa hänelle sanoa! Mitäs mieltä olet hänestä nyt?” Niin kuin Tony sanoo nauhalla itsekin, minua ei kiinnosta mitä hän kehtaa sanoa jollekin ihmiselle. Se on kaikki vain show:ta. Minua kiinnostaa self-help-prosessi itsessään.
Ihmisten henkilökohtaiset ongelmat ja tarinat olivat kiinnostavia ja liikuttavia. Varsinkin toistuvasti seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutuneen Dawnin tarina oli koskettava, vaikka siinäkin oli vähän provokaation makua.
Self-help tai self-actualization -prosessia tekevänä ihmisenä voin omasta kokemuksesta sanoa, että tämä on elämänmittainen prosessi, jolla ei ole mitään tekemistä viihteen kanssa. Dokumentissa prosessi saatiin näyttämään lähinnä Disney-leffan juonelta, jonka lopussa paha saa palkkansa ja päähenkilöt elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. On äärimmäisen epätodennäköistä, että esimerkiksi parisuhdeongelmissa olevat Tammi ja Lance olisivat tulleet seminaarin johdosta täydellisen onnellisiksi. Uskon, että he saivat lapsen, mikä on hienoa, mutta Lancen ongelmat eivät kuulostaneet siltä, että ne ratkeaisivat muutamalla karjaisulla yleisön taputtaessa. Todennäköisempää on, että pariskunta sai seminaarissa pikkiriikkisen pilkahduksen siitä, mikä voi olla heille mahdollista jos (ja vain jos) he omistavat elämänsä parisuhteensa kehittämiselle (eli rankalle henkiselle työlle). Jos he eivät tätä tee, he ovat seminaarin jälkeen vielä pahemmassa jamassa kuin ennen, sillä heidän edessään heilunut porkkana on nyt nykäisty kauemmaksi ja sanottu ”juokse juokse”. Jos siis kuvitellaan, että heidän unelmansa on porkkana eikä esim. nakkisämpylä.
Vielä yksi ärsyttävä asia oli se, kun Tony Robbins sanoo menevänsä ihmisten kanssa ”syvälle”. Ehkä hän meneekin vähän syvemmälle kuin mitä ihmiset itse menevät omassa arjessaan ja tunnustan myös sen, että jos hän menisi yhtään syvemmälle, hänen suosionsa saattaisi laskea, koska hän ei enää koskettaisi niin suuria massoja. Totuus – josta kukaan ei dokkarissa puhu – on kuitenkin, että Tony Robbins ei mene syvälle, ei sinne päinkään. Hän hädin tuskin hipaisee pintaa mutta antaa silti ymmärtää, että hän on kaivanut ihmisten syvimmän ytimen esiin. Kun ihmiset eivät Tonyn käsittelyn jälkeen olekaan autuaan onnellisia, heistä saattaa tulla todella epätoivoisia. ”Jos Tony meni syvälle, eikä sekään auttanut, minä olen varmaankin parantumattomasti rikki”, voisi joku ajatella.
Mielestäni olisikin hedelmällisempää, jos Tony Robbinsin show:sta oltaisiin rehellisiä. Dokumentissa mainitaan – muttei alleviivata – että seminaari on kuin hyvä musiikkikonsertti. Se energisoi ja liikuttaa (ja maksaa vajaat 5000 $) ja ennen kaikkea viihdyttää mutta se ei paranna, ei tarjoa pysyviä ratkaisuja eikä tee oikeasti onnelliseksi. Sitä varten pitää mennä aika paljon syvemmälle.
Kommentit
Lähetä kommentti