Uudet sivut

14-vuotiaana kysyin äidiltäni, kirjoittiko hän joskus päiväkirjaa ja missä hänen päiväkirjansa olivat. Hän vastasi, että oli hävittänyt ne mennessään naimisiin. Olin järkyttynyt – sinä päivänä kirjoitin päiväkirjaani, etten ikinä hävittäisi omiani. Ne säilyisivät jälkipolville luettaviksi. Lukiossa sanoin, että jos saisin pelastaa vain yhden tavaran tulipalosta, pelastaisin päiväkirjani. Vielä vuosia myöhemmin suunnittelin vakavissani päiväkirjojeni säilyttämistä myöhempää elämäkerran kirjoittamista varten.

Viime viikonloppuna poltin kaikki päiväkirjani sekä kaikki niitä muistuttavat muistiinpano- ja muut vihot, fiktiiviset tarinat, runot, postikortit, laulunsanat – kaikki menneisyydessäni kirjoitettu hävisi kirjaimellisesti tuhkana tuuleen. Kirjoitukseni olivat nimittäin vaivihkaa muuttuneet mahdollisuudesta rasitteeksi. Kun viime muuton yhteydessä kannoin yhä painavampaa vihkolaatikkoa ylös portaita taas kerran, huomasin toivovani, että niitä ei olisi.

Rasite oli kuitenkin ennen kaikkea henkinen. Vaikka järki sanoi, että yksi vihkolaatikko varastossa ei estä minua elämästä, järki ei tiedä kaikkea. Laatikkoni oli menneisyyden tuskasta sietämättömän raskas kantaa ja kun rohkenin vihdoin polttaa sisällön, tajusin kantaneeni taakkaa kaiken aikaa, ei vain muuttojen yhteydessä.

Olen miljoona kertaa kuullut puhuttavan, kuinka menneisyydessä eläminen on ikävä juttu nykyhetken ja tulevaisuuden kannalta, mutta vasta nyt, kun päiväkirjoja ei enää ole, tajuan tuon ajatuksen kirkkaasti. Miksi pidin niin pitkään kiinni siitä kaikesta?

Muutos ei ole helppo kenellekään. On tuskallista hylätä asioita, mitä on ollut tai tehnyt ennen. On vaikeaa vaihtaa asuinpaikkaa, alaa, pitkäaikaista kumppania. Kyse on tässäkin pohjimmiltaan identiteetin säilymisestä. Kun ihminen kysyy itseltään, kuka hän on, hän etsii vastauksia usein menneisyydestään. Hän katsoo, mitä on tehnyt siihen mennessä ja vastaa siltä pohjalta. ”Olen kaupunkilainen”, ”olen lääkäri”, ”olen muslimi”, ”olen isä”.

Minäkin sorrun usein määrittelemään itseäni menneisyyteni kautta. Kun minua pyydetään kuvailemaan itseäni, kerron taustoistani: koulutuksestani, harrastuksistani ja muista tekemisistäni menneisyydessä. Minua on ohjeistettu, että tällainen faktatieto koetaan luotettavampana kuin nykyiset haaveet tai tulevaisuuden suunnitelmat. Menneisyytensä tekemisistä kertova ihminen tuntuu luotettavammalta kuin tulevaisuuden haaveitaan kuvaileva taivaanrannan maalari.

Miksi? Tai tarkemmin sanottuna: miksi tällainen luotettavuus on positiivista? Kun ihminen kertoo, mitä on tehnyt menneisyydessään, yrittääkö hän sanoa, että tulevaisuus tulee olemaan samaa kamaa? Olen monta kertaa sanonut valmistuttuani, että olen valtiotieteiden maisteri. Olenkin kerännyt paljon ihmetteleviä katseita, kun on selvinnyt, että nyt maalaankin söpöjä eläimiä tai lähden matkustelemaan.

Ihmiset olettavat, että hyvä elämänpolku on tarkkaan suunniteltu, johdonmukainen ja aukoton. He luottavat siihen, että esimerkiksi lääkärin tutkinnon suorittanut hyödyntää sitä tekemällä lääkärin työtä. Mitä jos lääkärin tutkinnon suorittanut lähteekin Balille parturi-kampaajaksi? Onko hänen kouluttamisensa tuolloin mennyt hukkaan tai onko ihminen läpikäynyt ehkä jonkin kriisin?

Kun aloitin opiskeluni valtiotieteellisessä tiedekunnassa, minulta kysyttiin usein, minkälaista työtä halusin tehdä tulevaisuudessa. Kysymys tuntui aina joko vaikealta tai suorastaan mielettömältä. En allekirjoittanut uskomusta, jonka mukaan opiskelin hankkiakseni ammatin. Minä opiskelin itseäni varten. Filosofia oli minusta kiinnostavaa. Nyt kun olen valmistunut, en ajattele ”miten voisin löytää koulutustani vastaavan työpaikan” vaan ”nyt olen opiskellut tätä yhdeksän vuotta. Mitäs tekisin seuraavaksi?”

Päiväkirjojen polttaminen auttoi minua tajuamaan kaiken tämän. Kannatti uskaltaa.