Ihana kamala perhe (venäläisestä ja suomalaisesta kulttuurista)

On tullut aika kirjoittaa vähän venäläisestä kulttuurista. Niin kuin jokainen kulttuuri, venäläinen kulttuuri sisältää ihania ja kamalia asioita. Tämä postaus kertoo lähinnä niistä kamalista. Se kertoo siitä, miten venäläinen kulttuuri ja venäläiset ihmiset kohtelevat toisiaan. 

Tekstin tiukasta sävystä huolimatta minun ei ole tarkoitus demonisoida tai syyllistää ihmisiä. Avaan tässä erästä näkökulmaa, joka saattaa kuulostaa ikävältä. Voisin kuitenkin yhtä helposti kirjoittaa samanlaisen tekstin jostain toisesta näkökulmasta. Tiedostan, että jotkut ihmiset saattavat ahdistua tästä tekstistä.

Tämä postaus saattaa olla silmiä avaava sinulle, jos olet syntynyt venäjällä, käynyt venäjällä, tunnet venäläisiä tai olet muuten vain utelias. Ja koska venäläisessä ja suomalaisessa kulttuurissa on paljon yhtäläisyyksiä, kenties monet suomalaisetkin pystyvät samastumaan tähän. Molempien maiden historiassa on paljon sotatraumoja, molemmissa maissa on samankaltainen ilmasto, joka on synnyttänyt samanlaisia selviytymiskeinoja. Molemmissa maissa on myös paljon tilaa ja ihmiset harvassa.

Erojakin tietysti löytyy. Tämä postauksen näkökulmasta tärkeimmät erot ovat suhtautuminen tunteisiin ja hierarkia. 

(Teksti jatkuu kuvan alla.)

 
Vanhempien ihmisten kunnioitus kuulostaa hienolta ja jalolta asialta, ja sitä se onkin, jos sitä ei käytä väärin. Venäläisessä kulttuurissa monesti käytetään. Ei ole ollenkaan tavatonta, että vanhemmat ihmiset kontrolloivat, kyykyttävät, nöyryyttävät ja kiusaavat nuorempia, varsinkin perheen sisällä. He ajattelevat, että heillä on siihen oikeus vain, koska he ovat vanhempia. He ovat ottaneet hyveen vanhempien kunnioituksesta ja vääntäneet sen muotoon "minä voin tehdä sinulle ihan mitä vain ja sinä vain istut siinä kiltisti ja kestät".

Yksi syy siihen, miksi venäläinen yhteiskunta ei kehity eteenpäin kovin nopeasti, on, että nuoria ei kuunnella. Suomessa sen sijaan on tätä kirjoittaessani (02/2020) nuorista koostuva hallitus, eli ero Venäjään on tässä asiassa valtava.

Monissa venäläisissä perheissä nuoret eivät saa ilmaista mielipiteitään. He eivät saa sanoa vanhemmille perheenjäsenille vastaan. He eivät saa puolustautua, jos heitä kiusataan. He eivät saa sanoa takaisin, jos heitä haukutaan. He eivät saa väittää vastaan, jos heistä kerrotaan asioita, jotka eivät ole totta. He eivät saa suuttua tai loukkaantua. Kaiken tämän jälkeen he eivät myöskään saa lähteä perheestä pois, vaan heidän on pysyttävä aloillaan sillä aikaa, kun tätä kaikkea tehdään heille. Kaiken tämän tapahtuessa nuoret ovat silti kiintyneitä perheeseensä eivätkä voisi kuvitellakaan hakevansa oikeutta itselleen.

Miten tämä on mahdollista? Odotan, että luettuasi yllä olevan, sinua hirvittää. Se olisi ymmärrettävä, luonnollinen reaktio. Mutta jos olet osa tuota maailmaa, ajattelet kenties, että "mitä sitten?" Tai ehkä, että "ei se nyt noin paha tilanne ole".

Tietynlaista kohtelua syntymästä asti kokenut ihminen ei näe omaa tilannettaan ulkopuolelta - ja se pätee meihin kaikkiin kulttuurista riippumatta. Kun tällaiselle ihmiselle yrittää näyttää ja kertoa, mitä hänelle oikeasti tapahtuu, hän ei ymmärrä tai kokee sen hyökkäyksenä. Jos hän tajuaisi, millaista väkivaltaa hän on joutunut koko elämänsä ajan kokemaan, hän ei luonnollisestikaan voisi enää jäädä perheeseensä. Mutta koska hänet on kasvatettu ajattelemaan, että perhe tekee tätä kaikkea rakkauden nimissä, hän ei voi lähteäkään. Se olisi kiittämätöntä. Hän joutuisi kriisiin.

Tässä välissä täytyy sanoa, että ihmiset tekevät toisilleen kaikenlaisia asioita rakkauden nimissä. Ei ole harvinaista, että lasta haukutaan, hänet eristetään tai häntä jopa lyödään (Suomessa harvinaista, Venäjällä normaalia) ja sitten sanotaan, että "minä teen tämän, koska rakastan sinua".

Ehkä pitää mainita erikseen, että tämä ei tietenkään ole rakkautta. Monet kuitenkin kutsuvat sitä rakkaudeksi, mikä on vastaanottavalle osapuolelle hyvin hämmentävää. Rakkauden pitäisi olla hyväntuntuinen asia. Miksi rakkaus siis sattuu? Yksinkertaista. Jos se sattuu, se ei ole rakkautta. Se on jotain muuta.

Kun nämä hyvää tarkoittavat vanhemmat sanovat "teen tämän, koska rakastan sinua", he tarkoittavat suurin piirtein seuraavaa: "Minä uskon, että maailma on kova paikka ja ihmiset ovat kauheita toisilleen. Jotta elämästä selviää hengissä, on oltava kova, tiukka, ankara ja julma. Joskus pitää valehdella. Joskus pitää puukottaa ihmisiä selkään. Sellaista on elämä. Sille ei voi mitään. Joten koska sinä olet lapseni ja minä haluan, että sinä pysyt hengissä, minä koulin sinusta vaikka viimeisillä voimillani kovan, tiukan, ankaran ja julman. Koska täällä ei selviä muuten."

Syitä siihen, miksi venäläiset (ja monet suomalaisetkin) pitävät maailmaa kovana paikkana ja ihmisiä julmina, on monia: pitkien ja kylmien talvien ankaruus, sodat, historialliset hallitsijat ja yhteiskuntamuodot… sanalla sanoen, selviytyminen. Niin on pitänyt ajatella, koska on pitänyt selviytyä. Suomessa asiat ovat nykyään jo paremmin, mutta Venäjällä valitettavasti ei. Siellä tällainen ajattelu kukoistaa edelleen.

Koska venäläinen yhteiskunta on varsin turvaton ja ihminen on ihmiselle susi -tyyppinen järjestelmä, voimme ymmärtää myös paikallisen suhtautumisen tunteisiin vihollisina. Tunteille ei yksinkertaisesti ole aikaa. Jos lapsen tunteille antaa huomiota, hän alkaa kuvitella, että se on ok, vaikka totuus on se, että lapsi ei tule selviämään tässä maailmassa sellaisella asenteella (tai niin siellä uskotaan). Siksi tunteet on parempi tukahduttaa, peittää ja salata. Niitä ei kannata edes tuntea. Todella monet ihmiset eivät tunne, ja tämä pätee molempiin tässä käsiteltäviin kulttuureihin.

Ja mitä seuraa siitä, kun tunteita ei tunne? Tunteet kertovat meille, mistä me pidämme ja mistä emme. Ne kertovat, mikä on meille ok ja mikä ei. Ne ovat ehkä tärkeintä mitä meillä on, jos haluamme elää hyvän, omannäköisen elämän. Kun tunteita ei tunne, ei voi myöskään tietää, mistä pitää tai mitä haluaa ja mitä ei, minkälainen kohtelu on ok ja missä raja kulkee. Siksi aiemmin mainitut venäläiset nuoret pysyvät perheissä, jotka kohtelevat heitä kaltoin. He eivät tunne, että se ei ole ok. Itse asiassa he ovat sisäistäneet vanhempiensa näkökulman ja kertovat jatkuvasti itselleen, että se on ok. Heitä saa kohdella niin. Siksi he eivät lähde. Heidän sisällään on toki myös ääni, joka sanoo, "tämä ei ole ok, tämä ei ole rakkautta, tämä on kamalaa, minä haluan pois", mutta se ensiksi mainittu ääni nujertaa tämän toisen äänen joka kerta niin kuin ankara vanhempi nujertaa pienen lapsen, joka yrittää heikosti vastustella ja pitää puoliaan.

Lopuksi haluan kertoa teille jotain, mikä saattaa olla avuksi. Kuvitellaan, että sinä olet jumissa perheessä, vaikka se tuntuu kamalalta. Haluan näyttää sinulle kaksi tulevaisuutta. Toisessa otat etäisyyttä perheeseesi ja toisessa et.



Ensimmäinen skenaario:

Tajuat, että perheesi kohtelee sinua joskus todella huonosti. Alat nähdä, miten he kiusaavat ja kontrolloivat sinua. Alat sanoa vastaan. He eivät pidä siitä. Syntyy pelottavia huutoriitoja, joissa sinua haukutaan entistä pahemmin.

Ymmärrät pikku hiljaa, että he tekevät niin, koska he pelkäävät. Pelkäävät elämää, maailmaa, ihmisiä, tunteita… Tajuat, että et halua sellaista elämää.

Otat etäisyyttä perheeseesi. Perheesi joko yrittää kontrolloida sinua entistä pahemmin tai sitten he loukkaantuvat ja pitävät mykkäkoulua. Joka tapauksessa pidät pääsi. Lakkaat vastaamasta puhelimeen ja käymään heidän luonaan.

Pikku hiljaa tajuat, että et tiedä, kuka olet ilman heitä. Et tiedä, mitä haluat ja mistä pidät. Se tuntuu kamalalta, mutta päätät kohdata tilanteen rohkeasti.

Alat tutustua itseesi. Kokeilet uusia asioita. Maistelet uusia ruokia. Kokeilet harrastuksia, jotka ovat perheesi mielestä tyhmiä ja ajanhukkaa. Matkustelet maissa, joista perheesi varoitti. Vaihdat alaa. Tajuat entistä kirkkaammin, että perheesi ei tiedä elämästä yhtään mitään.

Jos joskus näetkin perhettäsi, et enää kuulu joukkoon. Se tuntuu surulliselta mutta samalla helpottavalta ja vapauttavalta. Sinulla on nyt oma elämä. Ymmärrät, että he tekevät omat valintansa ja sinä teet omasi. Jos he eivät sitä hyväksy, sinä et jää kuuntelemaan heidän kritiikkiään. Kävelet pois.

Tutustut uusiin ihmisiin, ketkä tukevat sinua elämäntilanteessasi ja kannustavat tekemään valintoja, jotka tuntuvat sinusta itsestäsi hyvältä. Heistä tulee pikku hiljaa läheisempiä kuin mitä perheesi on koskaan ollut.

Et tiedä, mitä elämäsi tulee pitämään sisällään, mutta koska elät nyt omassa totuudessasi, tiedät, että elämä vain paranee mitä pidemmälle mennään. Ehkä muutat toiseen maahan. Ehkä ryhdyt vihdoin sukeltajaksi, koska haaveilit siitä lapsena. Ehkä haluat nyt olla kuukautisaktivisti, intuitiivinen maalari, vähemmistöjen asiaa ajava poliitikko, munkki, tantraopettaja, poliisi, puutarhuri tai maailmanmatkaaja. Ehkä olet onnellinen työttömänä. Ehkä asut teltassa (Kaliforniassa) ja se on sinusta paras paikka.

Kun tässä vaiheessa tapaat taas perhettäsi, he eivät ole tunnistaa sinua. Olet kasvanut niin eri suuntaan, omannäköiseksi ihmiseksi. Elämä ei ole kokoajan onnellista, mutta ainakin se on sinun.



Toinen skenaario:

Et ota etäisyyttä perheeseesi. Päätät, että perhe on sinulle niin tärkeä, ettet halua ottaa riskejä heidän kanssaan.

Opiskelet alaa, mitä sinulta toivotaan ja odotetaan, mutta se ei haittaa kauheasti, koska se on ihan hyvä ala. Se antaa tulevaisuudelle taloudellisen turvan ja varsin hyvän ammattinimikkeenkin. Menet töihin paikkaan, josta vanhempasi ovat ylpeitä ja kertovat mielellään kaikille sukulaisilleen. Tunnet tyytyväisyyttä, että kuulut joukkoon.

Kun riitelette perheesi kanssa, istut hiljaa ja odotat että se on ohi. Nielet kaiken kritiikin ja vihan itseesi, koska niin on parempi. Heitä ei kannata turhaan ärsyttää.

Hankit parisuhteen ja lapsia, niin kuin perheesi toivoo. Sinäkin toki haluat niitä jonkin verran, vai mitä? Et ole varma, mitä haluat, mutta perheesi tuntuu tietävän.

Matkustelet vähän. Välttelet toki maita, joista perheesi on varoittanut, vaikka haluaisitkin oikeasti käydä niissä. Ei kannata kuitenkaan ottaa turhia riskejä.

Ehkä olet halunnut aina kokeilla tanssia salsaa tai ajaa moottoripyörällä, mutta koska se on perheesi mielestä tyhmää ajantuhlausta, ehkä on tosiaan parempi, että ne jättää väliin. Mitä hyötyä salsasta sitä paitsi on? Ja moottoripyörät ovat todella vaarallisiakin.

Välttelet suuria tunteita. Ei kannata käyttää niihin aikaa. Ne vain vaikeuttavat elämää.

Näin elämäsi jatkuu samanlaisena vanhuuteen saakka. Joskus mietit, olisiko jossain parempi elämä, mutta sitten tajuat, että parasta on olla yhdessä perheen kanssa. He rakastavat sinua, vaikka tapahtuisi mitä. Tai ainakin sanovat niin.

---

Näiden tarinoiden tarkoitus ei ole kertoa, mitä tulee välttämättä tapahtumaan. En myöskään neuvo ketään jättämään perhettään. Tämä tarinat ovat kaksi kuvitteellista (tai osittain tositapahtumiin perustuvaa) esimerkkiä, jotka voi tulkita ihan miten haluaa.

Jos niistä ei ole sinulle apua, ei sitten mitään. Kiitos ja toivottavasti löydät apua jostain muualta.

Mutta jos ne herättivät tunteita, ajatuksia, haaveita - ihan mitä vaan - hyvä! Ehkä luit ensimmäisen tarinan ja vähän innostuit, mutta sitten kun luit jälkimmäisen, huomasit masennusta. Tai sitten luit ensimmäisen ja pelästyit ja sitten luit jälkimmäisen ja tunsit huojennusta. Tai sitten et tiedä, mitä tunsit.

Kirjoitin "tarinat", koska ne liikuttavat minua itseäni. Itse valitsin ottaa perheeseeni etäisyyttä. Pelkojeni vastaisesti se on tuonut minua lähemmäs perhettäni kuin mitä olen ikinä ollut. Nyt vain kohtaan heidät omana itsenäni.

Kaikille ei kuitenkaan välttämättä käy niin kuin minulle. Jotkut ihmiset ottavat etäisyyttä perheeseensä ja heidät suljetaan rangaistukseksi pysyvästi ulkopuolelle. Tätä tapahtuu ympäri maailmaa, kaikenlaisissa kulttuureissa. Kysymys ei ole silloin enää yksittäisestä kulttuurista, vaan arvoista, ja minkälaisen haastamisen perhe kokee liian uhkaavana.

Ihmisinä meidän on monesti vaikea kestää erilaisuutta, varsinkin kun se tulee lähelle. Kun omat lapset tuovat sitä koteihimme. Mutta tämä on jokaisen perheen kasvutarinan ja sukupolvenvaihdoksen kaava. Se tekee kipeää, mutta ilman sitä maailmamme ja yhteiskuntamme ei ikinä muuttuisi parempaan suuntaan.

Toivotan rohkeutta erilaisuuden edessä venäläisille, suomalaisille ja ihan kaikille muillekin maailman ihmisille!


---


Jos pidit tästä postauksesta, saatat pitää myös näistä:
Kukaan ei tarvitse minua
Itseinhosta ei puhuta tarpeeksi
Tuuliviiri
Negatiivisuuden häpeä ja hyväksyntä
Kun vertaistuki ei auta
Minä ja traumat