Itseinhosta ei puhuta tarpeeksi

Tänään haluaisin kirjoittaa itseinhosta. Se on vaikea aihe - ehkä jopa kaikkein vaikein.  

Olen kärsinyt itseinhosta koko elämäni. Olen vihannut todella monia asioita itsessäni: kehoa, luonteenpiirteitä, käyttäytymistä, tunteita, ajatuksia… ihan kaikkea.

Hiljattain olen tajunnut, että mikään ei rajoita elämää niin kuin itseinho. Monet meistä ovat kokeneet sen, kun joku toinen ihminen vihaa meitä. Mikään ei ole kuitenkaan mielestäni niin hirveää, kuin se, että se itseä vihaava ihminen asuu minussa itsessäni, se on minä. Itseinhosta ei saa pitää taukoa. Ei ole lomia. Itseinho on jatkuvaa 24/7 kritiikkiä, haukkumista, itsetuhoista käyttäytymistä, rankaisemista ja pahoinpitelyä.

Itseinho ottaa monia eri muotoja. Jotkut muodot ovat meille kaikille tuttuja, jopa siinä määrin, että emme edes pidä niitä itseinhona. En jaksaisi nousta aamulla sängystä, mutta pakotan itseni ylös väkisin ja nimitän itseäni samalla laiskaksi. Tällainen itseinhon muoto, jossa inhotaan laiskaa minää ja halutaan pakottaa hänet erilaiseksi, on todella yleistä, joskin silti erittäin vahingollista.

Jotkut itseinhon muodot vievät äärimmäiseen käyttäytymiseen, kuten itsensä viiltelyyn ja muuhun pahoinpitelyyn tai jopa itsemurhaan, tai sitten muiden satuttamiseen. Äärimmäiset muodot ovat monille ihmisille onneksi etäisiä, mutta monille meistä ne ovat arkipäivää.

Jotkut ihmiset eivät haluaisi nimittää joitakin asioita itseinhon tai itsetuhoisuuden muodoiksi. Monella tapaa itsetuhoisuus on solahtanut osaksi kulttuuriamme ja olemme niin tottuneet siihen, että emme haluaisi nähdä totuutta. Esimerkiksi alkoholin käyttö on keskeinen osa moniakin kulttuureita. Vaikka alkoholia voi käyttää positiivisellakin tavalla, suuri osa käytöstä on itsetuhoista ja päätyy tuhoamaan myös muita ympärillä olevia ihmisiä. Mitä tahansa epäterveellistä elämäntapaa voisi tarkastella tästä näkökulmasta.

Emme ehkä halua nimittää näitä hyvin arkisia asioita itseinhon muodoiksi, koska sitten meidän pitäisi tehdä muutoksia, ja muutokset ovat raskaita.

Päätin kirjoittaa tämän postauksen, koska itseinho aiheuttaa eristäytymistä. Itseinho ei ole coolia. Se ei ole trendikästä. Se ei ole hyväksyttävää. Siitä ei paljoa puhuta. Epäterveellisistä elämäntavoista kyllä puhutaan, mutta ei itseinhosta niiden takana. Kun hain kuvia tätä postausta varten avainsanoilla "hate" ja "self hate", minulle tarjottiin ainoastaan rakkautta käsitteleviä kuvia. Edes jotenkuten sopivaa kuvaa oli hankala löytää.

(Teksti jatkuu kuvan alla.)



Mielestäni itseinhosta ei puhuta tarpeeksi. Itsensä rakastamisesta puhutaan sitäkin enemmän, mutta itseinhosta vaietaan. Miksi näin? Itsensä rakastamisen voisi mieltää itseinhon kolikon kääntöpuoleksi. Ne ovat saman asian kaksi eri puolta. Miksi itsensä rakastaminen on siis niin sosiaalisesti tuettua ja itsensä vihaaminen niin tabu?

Itseinhoa on läsnä kaikkialla ympärillämme: sodissa, poliittisissa konflikteissa, vihapuheessa, mediassa, kouluissa, työpaikoilla, ruokakaupoissa, mainonnassa, kuntosaleilla, kotona… Onko se niin käsittämättömän vaikea aihe, että siitä ei pysty puhumaan? Ja miksi siitä puhuminen aiheuttaa niin monille ihmisille hyi yäk -reaktion?

Olen huomannut, että melkein kaikesta on nykyään sallittua puhua - myös itseinhosta - kunhan sen tekee itsensä rakastamisen lähtökohdista. Rakkaudellisesti on vain aika vaikea puhua, jos ei tunne rakkautta.

Ihminen, joka ei tunne rakkautta, on toinen tabu. Totuus on kuitenkin se, että kaikkien elämässä ei ole rakkautta. Rakkaus vaatii rohkeutta, avoimuutta, haavoittuvaisuutta… kaikilla meistä ei ole voimia näihin asioihin. Arki menee kamppaillessa ja selviytyessä. Omille tunteille ei jää aikaa. Tuntuu, että elämä vain potkii päähän. Siinä tilanteessa kukaan ei jaksaisi etsiä itsestään rakkautta.

Rakkauden ja kiitollisuuden viestejä satelee joka puolelta, ja ne saavat itseään vihaavan ihmisen tuntemaan olonsa entistä yksinäisemmäksi. Viesti on selvä: ansaitset ystäviä, rakkautta ja huolenpitoa vain jos olet rakkaudellinen itsekin. Jos olet täynnä itseinhoa, saat jäädä yksin, koska kukaan ei kestä katsella sellaista. Tällainen viesti on vihapuhetta, jolla tehdään kuilua ihmisten välillä syvemmäksi.

Surullista on se, että itseään vihaava ihminen tulee työntäneeksi muita pois luotaan, vaikka muiden hyväksyntä olisi juuri sitä, mitä hän eniten tarvitsisi. Itseinhossaan se on vain helppo unohtaa ja ajatella sen sijaan, että ei minun kanssani kukaan halua olla. Ajattelemme, että saadakseen rakkautta ihmisen on oltava avoin ja vastaanottavainen rakkaudelle. Mutta mitä jos on tullut petetyksi, hylätyksi, torjutuksi ja jätetyksi niin monta kertaa, että sydän on kerta kaikkiaan murskana eikä pysty avautumaan yhtään kenellekään?

Miten itseään vihaava ihminen avautuisi rakkaudelle? Monille meistä rakkaus on suorastaan kirosana. Sitä ei haluta elämään, koska sille avautuminen on aikaisemmin tuonut itselle niin paljon kipua. Silti sitä kaipaa enemmän kuin mitään muuta vaikka tietää sen tuovan vain lisää kipua. Se on kuin joutuisi juomaan ankaraan janoonsa myrkytettyä vettä, kun muuta ei ole saatavilla.

Minulla on ollut valtavat paineet esittää, että en tunne itseinhoa, koska kaikki muutkin tuntuvat tekevän niin. Sitten tajusin, että kaikki tuntevat itseinhoa jossain määrin. Siitä ei vain puhuta tarpeeksi.

Joten tulen kaapista ulos itseinhoni kanssa. Minä vihaan itseäni.


----


Jos pidit tästä tekstistä, saatat pitää näistäkin:

Taistele, pakene tai dissosioi
Negatiivisuuden häpeä ja hyväksyntä
Kun vertaistuki ei auta

Kommentit

  1. Luen melko usein blogipostauksia ja melkein yhtä usein ohitan ne vilkaisulla. Mutta tämä juttu, ja juuri tänään, kyllä osuu!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit