Miksi siedämme tällaista?!
Olen kirjoittanut elämässäni paljon, mutta on yksi syy siihen, miksi en pidä kirjoittamisesta. Kirjoittaminen on aina ollut minulle terapeuttista, mistä johtuen se assosioituu minulla hankaliin tunteisiin: vihaan, suruun, inhoon, häpeään. Kun kirjoitan, elän jatkuvassa vitutuksessa. Minulla ei oikeastaan useinkaan ole mitään sanottavaa, jos minulla on hyvä fiilis ja kaikki hyvin. Jos kirjoitan, olen silloin jostain vähintäänkin turhautunut.
Niin kuin nyt.
Olen nimittäin saanut tarpeekseni. Olen kirjoittanut mielekkäästä työpaikasta ja kutsumuksesta ennenkin - haaveillen ja "sitten joskus" -ajatuksella. Nyt se "sitten joskus" on jo mennyt. Deadline on mennyt umpeen. Minä en aio sietää tätä enää hetkeäkään.
Olen saanut tarpeekseni työstä, jossa minun täytyy antaa loputtomasti ilman, että saan mitään takaisin. Olen saanut tarpeekseni työstä, joka uuvuttaa minut niin, että tarvitsen puolitoista vuorokautta lepoa yhden työpäivän jälkeen, enkä jaksa tehdä mitään syömistä ja puhumista kummempaa.
Sietokykyni rajat ovat ylittyneet. Olen tyhjä. Minulla ei ole enää mitään annettavaa. Minut on imetty kuiviin ja minä olen antanut sen tapahtua.
En jaksa enää antaa periksi, tehdä enemmän kuin jaksan. En jaksa työpaikkoja, joissa en saa pitää lain mukaisia taukoja, joissa työvuoroja ei kunnioiteta ja minun odotetaan tekevän asioita, joita en jaksaisi. En mene enää yhteenkään työhön, jossa minua pyydetään olemaan joustava. Joustava tarkoittaa työnantajan kielellä sitä, että sinut imetään kuiviin.
En kestä työyhteisöjä, joissa en saa emotionaalista tukea. Joissa minua vaan käsketään sietämään törkeyksiä ja loukkauksia, koska "kaikki muutkin tekevät niin". Se, että kaikki tekevät niin, ei tarkoita, että se olisi oikein tai että ihmiset eivät kärsisi! En jaksa enää valehtelua - kun ei sanota suoraan, että tässä työssä sinun pitää aamusta iltaan soittaa ihmisille, ketkä eivät halua puheluasi, vaan käytetään hienoja sanoja, kuten "kontaktointi", jolle parempi nimitys olisi "kiusaaminen".
Mikä ihmisiä oikein vaivaa?! Miksi me siedämme tällaista?! Kuka tällaisesta pitää?! Ihan oikeasti, jos sinä lukijani pidät tällaisesta, kerro se minulle. Haluan tutustua ajatteluusi.
No, itse asiassa minä tiedän kyllä. Siedämme tällaista, koska emme ajattele ansaitsevamme parempaa. Emme muka ansaitse arvostusta ja kunnioitusta. Emme muka ansaitse tarpeeksi hyvää palkkaa, lepoa ja palautumista, tukea ja ymmärrystä.
Mistä tällainen ajattelu oikein kumpuaa? Mikä saa meidät ajattelemaan, että on hyväksyttävää, kun meitä käytetään hyväksi, vähätellään ja kiusataan?
Se EI ole hyväksyttävää! Jokaisella on oikeus arvokkaaseen ja ystävälliseen kohteluun, emotionaaliseen tukeen ja läsnäoloon. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi ja otetuksi huomioon.
(Teksti jatkuu kuvan alla.)
Synnymme lähtökohtaisesti arvokkaina. Kukaan ei sanoisi vauvasta, että se ei ansaitse tulla ruokituksi tai että se ei ansaitse lämpöä ja läheisyyttä. Vauva tietää syntyessään, että sen tarpeet tulevat tyydytetyiksi ilman, että sen tarvitsee antaa mitään vastineeksi.
Kun kasvamme aikuisiksi, vedämme johonkin ikään mielikuvitusrajan, jonka jälkeen rakkaus pitää ansaita. Todellisuudessa tällaista rajaa ei ole olemassa! Ei ole mitään ikää, jolloin ihminen ei olisi enää ehdottoman rakkauden arvoinen.
Silti meille on näin opetettu. Nyt kun sinä olet jo noin iso, et enää saakaan mitä tarvitset. Nyt alkaa elämän kova koulu. Se on iso shokki lapselle, joka on siihen saakka saanut aina kaiken.
"Elämässä ei voi saada kaikkea, mitä tarvitsee ja haluaa" - on yksi nyky-yhteiskunnan suurimmista valheista, johon valtaosa ihmisistä uskoo aivan tosissaan. He suuttuvat lukiessaan tätä tekstiä. Mitä helvettiä tuo oikein selittää? Ei elämässä tietenkään saa kaikkea, mitä haluaa! Jos haluan kuun taivaalta, eihän se ole mahdollista.* Tekstin kirjoittaja on varmaan joku naiivi idiootti.
Uskomus "elämässä ei voi saada, mitä tarvitsee ja haluaa" on kuitenkin opittu, ei synnynnäinen.
---
*Tuskin kukaan oikeasti haluaa kuuta taivaalta. Mihin hän sen laittaisi? Ja mitä tekisi sillä? Jos hän haluaa, että hänellä on jotakin arvokasta, mitä hän voisi esitellä ihmisille rahasta, tassua antava kissa ajaa saman asian.
---
Muita tekstejä, joita assosioin mielessäni tähän:
Vaadin parempaa kohtelua
Aikaa vai tulosta?
Työkyvyttömyyden hopeareunus?
"Tee sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi" - hyvä vai huono neuvo?
Niin kuin nyt.
Olen nimittäin saanut tarpeekseni. Olen kirjoittanut mielekkäästä työpaikasta ja kutsumuksesta ennenkin - haaveillen ja "sitten joskus" -ajatuksella. Nyt se "sitten joskus" on jo mennyt. Deadline on mennyt umpeen. Minä en aio sietää tätä enää hetkeäkään.
Olen saanut tarpeekseni työstä, jossa minun täytyy antaa loputtomasti ilman, että saan mitään takaisin. Olen saanut tarpeekseni työstä, joka uuvuttaa minut niin, että tarvitsen puolitoista vuorokautta lepoa yhden työpäivän jälkeen, enkä jaksa tehdä mitään syömistä ja puhumista kummempaa.
Sietokykyni rajat ovat ylittyneet. Olen tyhjä. Minulla ei ole enää mitään annettavaa. Minut on imetty kuiviin ja minä olen antanut sen tapahtua.
En jaksa enää antaa periksi, tehdä enemmän kuin jaksan. En jaksa työpaikkoja, joissa en saa pitää lain mukaisia taukoja, joissa työvuoroja ei kunnioiteta ja minun odotetaan tekevän asioita, joita en jaksaisi. En mene enää yhteenkään työhön, jossa minua pyydetään olemaan joustava. Joustava tarkoittaa työnantajan kielellä sitä, että sinut imetään kuiviin.
En kestä työyhteisöjä, joissa en saa emotionaalista tukea. Joissa minua vaan käsketään sietämään törkeyksiä ja loukkauksia, koska "kaikki muutkin tekevät niin". Se, että kaikki tekevät niin, ei tarkoita, että se olisi oikein tai että ihmiset eivät kärsisi! En jaksa enää valehtelua - kun ei sanota suoraan, että tässä työssä sinun pitää aamusta iltaan soittaa ihmisille, ketkä eivät halua puheluasi, vaan käytetään hienoja sanoja, kuten "kontaktointi", jolle parempi nimitys olisi "kiusaaminen".
Mikä ihmisiä oikein vaivaa?! Miksi me siedämme tällaista?! Kuka tällaisesta pitää?! Ihan oikeasti, jos sinä lukijani pidät tällaisesta, kerro se minulle. Haluan tutustua ajatteluusi.
No, itse asiassa minä tiedän kyllä. Siedämme tällaista, koska emme ajattele ansaitsevamme parempaa. Emme muka ansaitse arvostusta ja kunnioitusta. Emme muka ansaitse tarpeeksi hyvää palkkaa, lepoa ja palautumista, tukea ja ymmärrystä.
Mistä tällainen ajattelu oikein kumpuaa? Mikä saa meidät ajattelemaan, että on hyväksyttävää, kun meitä käytetään hyväksi, vähätellään ja kiusataan?
Se EI ole hyväksyttävää! Jokaisella on oikeus arvokkaaseen ja ystävälliseen kohteluun, emotionaaliseen tukeen ja läsnäoloon. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi ja otetuksi huomioon.
(Teksti jatkuu kuvan alla.)
Synnymme lähtökohtaisesti arvokkaina. Kukaan ei sanoisi vauvasta, että se ei ansaitse tulla ruokituksi tai että se ei ansaitse lämpöä ja läheisyyttä. Vauva tietää syntyessään, että sen tarpeet tulevat tyydytetyiksi ilman, että sen tarvitsee antaa mitään vastineeksi.
Kun kasvamme aikuisiksi, vedämme johonkin ikään mielikuvitusrajan, jonka jälkeen rakkaus pitää ansaita. Todellisuudessa tällaista rajaa ei ole olemassa! Ei ole mitään ikää, jolloin ihminen ei olisi enää ehdottoman rakkauden arvoinen.
Silti meille on näin opetettu. Nyt kun sinä olet jo noin iso, et enää saakaan mitä tarvitset. Nyt alkaa elämän kova koulu. Se on iso shokki lapselle, joka on siihen saakka saanut aina kaiken.
"Elämässä ei voi saada kaikkea, mitä tarvitsee ja haluaa" - on yksi nyky-yhteiskunnan suurimmista valheista, johon valtaosa ihmisistä uskoo aivan tosissaan. He suuttuvat lukiessaan tätä tekstiä. Mitä helvettiä tuo oikein selittää? Ei elämässä tietenkään saa kaikkea, mitä haluaa! Jos haluan kuun taivaalta, eihän se ole mahdollista.* Tekstin kirjoittaja on varmaan joku naiivi idiootti.
Uskomus "elämässä ei voi saada, mitä tarvitsee ja haluaa" on kuitenkin opittu, ei synnynnäinen.
---
*Tuskin kukaan oikeasti haluaa kuuta taivaalta. Mihin hän sen laittaisi? Ja mitä tekisi sillä? Jos hän haluaa, että hänellä on jotakin arvokasta, mitä hän voisi esitellä ihmisille rahasta, tassua antava kissa ajaa saman asian.
---
Muita tekstejä, joita assosioin mielessäni tähän:
Vaadin parempaa kohtelua
Aikaa vai tulosta?
Työkyvyttömyyden hopeareunus?
"Tee sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi" - hyvä vai huono neuvo?
Kommentit
Lähetä kommentti