Kuulumisia
Olen pitänyt taukoa kirjoittamisesta, koska mielenterveyspoliklinikalla käynti vie paljon voimia. Ajatuksia on edelleen paljon, mutta kun olen meinannut alkaa kirjoittaa niitä ylös, en olekaan jaksanut. Menneen viikon aikana olen käsitellyt vihaa sekä erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteita.
Viimeisimpänä olen pohtinut omaa yksinäisyyttäni. On hankalaa myöntää ja puhua yksinäisyydestä, kun ei ole yksin. Yksinäisyydellä tarkoitan sellaista tunnetta, jossa ei tule kohdatuksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on.
Tavallaan ikävää pyytää sitä muilta ihmisiltä, kun ei anna sitä itsekään itselleen. Toimin kuitenkin näin päin, koska en yksinkertaisesti osaa tehdä sitä itselleni.
Lapsi tarvitsee tunteidensa peilaamista ja sen kautta hyväksymistä ensisijaisesti toisilta ihmisiltä, ennen kuin voi itse oppia siihen. Jos lapsi ei ole koskaan saanut tätä muilta, ei hän myöskään osaa hyväksyä omia tunteitaan. Olisihan se hauskaa, mutta kun ei tiedä, miten se tehdään.
Aikuisiällä tunteiden peilaajana ja hyväksyjänä toimii usein oma terapeutti. Kun minä olin terapiassa, en saanut tällaista kokemusta. Päinvastoin tuntui, että terapeuttini tuomitsi tunteitani ja ajatuksiani eikä hyväksynyt niitä. Kokemukseeni saattoi tosin vaikuttaa kyseisen terapian muoto. Terapia oli sellaista, missä terapeutti ei puhunut käytännössä mitään. Kiemurtelin pelosta ja ahdingosta sekaisin hänen edessään ilman, että hän olisi tukenut tai kannustanut minua. Hän vain istui ja katseli. Se oli minulle ehkä siihen hetkeen vähän vääränlaista terapiaa. Kuvittele, miltä tuntuu, kun kysyy ahdistuneena, että onko joku tunne normaalia, ja terapeutti ei vastaa! Tottakai se vahvistaa käsitystä siitä, että minä olen vääränlainen ja outo ja en kelpaa. Toisaalta enpä tullut hänestä ainakaan läheisriippuvaiseksi. Se on varmaan ihan hyvä puoli tässä.
Ensi vuonna pääsen todennäköisesti uudestaan terapiaan. Kela vaatii, että terapiajaksojen välissä on vähintään viisi vuotta, että voisi saada siihen tukea. Jos olisin palkkatyössä, voisin mennä aikaisemmin. Toisaalta jos olisin palkkatyössä, en ehkä olisi terapian tarpeessa. Monet terapiassa käyvät ihmiset ovat työkykyisiä. Tavallaan toivoisin, että Kela tukisi enemmän meitä työkyvyttömiä ja vähemmän työkykyisiä, ketkä pystyvät kuitenkin vähän enemmän terapiasta maksamaan. Palkka tuskin on monellakaan pienempi kuin sairaspäiväraha.
Kuuluu minulle jotain hyvääkin. Uusien lääkkeiden haittavaikutukset ovat vähentyneet. Olen pirteämpi ja skarpimpi kuin koko menneellä viikolla.
Olen myös löytänyt hauskan aivojen nollaustavan: Donkey Kong Country -retropelin!
Kun olin pieni, meillä ei ollut Nintendoa, mutta kavereillani oli. Yhdellä kaverilla oli tämä peli ja minulla oli tapana katsella, kun hän pelaa. Itse en uskaltanut kokeilla, koska en osannut ollenkaan pelata.
Kun olin muutama vuosi sitten masentunut enkä jaksanut tehdä mitään, keksin, että voisin pelata tätä peliä. Näin sain ajatukset hetkeksi pois ikävistä asioista. Katselin YouTubesta myös videoita siitä, kun muut pelaavat tätä peliä. Tässä maailmassa tuntui, että ei ollut merkitystä, onko masentunut, ahdistunut vai jotain muuta. Hauskat grafiikat ja musiikit veivät mukanaan. Pelasin tuolloin läpi koko pelin ja vielä sen kakkososankin.
Nyt olen taas päässyt pelaamisen makuun ja se piristää! Gameslol-sivustolla voi pelata tätä ja muita retropelejä.
Viimeisimpänä olen pohtinut omaa yksinäisyyttäni. On hankalaa myöntää ja puhua yksinäisyydestä, kun ei ole yksin. Yksinäisyydellä tarkoitan sellaista tunnetta, jossa ei tule kohdatuksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on.
Tavallaan ikävää pyytää sitä muilta ihmisiltä, kun ei anna sitä itsekään itselleen. Toimin kuitenkin näin päin, koska en yksinkertaisesti osaa tehdä sitä itselleni.
Lapsi tarvitsee tunteidensa peilaamista ja sen kautta hyväksymistä ensisijaisesti toisilta ihmisiltä, ennen kuin voi itse oppia siihen. Jos lapsi ei ole koskaan saanut tätä muilta, ei hän myöskään osaa hyväksyä omia tunteitaan. Olisihan se hauskaa, mutta kun ei tiedä, miten se tehdään.
Aikuisiällä tunteiden peilaajana ja hyväksyjänä toimii usein oma terapeutti. Kun minä olin terapiassa, en saanut tällaista kokemusta. Päinvastoin tuntui, että terapeuttini tuomitsi tunteitani ja ajatuksiani eikä hyväksynyt niitä. Kokemukseeni saattoi tosin vaikuttaa kyseisen terapian muoto. Terapia oli sellaista, missä terapeutti ei puhunut käytännössä mitään. Kiemurtelin pelosta ja ahdingosta sekaisin hänen edessään ilman, että hän olisi tukenut tai kannustanut minua. Hän vain istui ja katseli. Se oli minulle ehkä siihen hetkeen vähän vääränlaista terapiaa. Kuvittele, miltä tuntuu, kun kysyy ahdistuneena, että onko joku tunne normaalia, ja terapeutti ei vastaa! Tottakai se vahvistaa käsitystä siitä, että minä olen vääränlainen ja outo ja en kelpaa. Toisaalta enpä tullut hänestä ainakaan läheisriippuvaiseksi. Se on varmaan ihan hyvä puoli tässä.
Ensi vuonna pääsen todennäköisesti uudestaan terapiaan. Kela vaatii, että terapiajaksojen välissä on vähintään viisi vuotta, että voisi saada siihen tukea. Jos olisin palkkatyössä, voisin mennä aikaisemmin. Toisaalta jos olisin palkkatyössä, en ehkä olisi terapian tarpeessa. Monet terapiassa käyvät ihmiset ovat työkykyisiä. Tavallaan toivoisin, että Kela tukisi enemmän meitä työkyvyttömiä ja vähemmän työkykyisiä, ketkä pystyvät kuitenkin vähän enemmän terapiasta maksamaan. Palkka tuskin on monellakaan pienempi kuin sairaspäiväraha.
Kuuluu minulle jotain hyvääkin. Uusien lääkkeiden haittavaikutukset ovat vähentyneet. Olen pirteämpi ja skarpimpi kuin koko menneellä viikolla.
Olen myös löytänyt hauskan aivojen nollaustavan: Donkey Kong Country -retropelin!
Kun olin pieni, meillä ei ollut Nintendoa, mutta kavereillani oli. Yhdellä kaverilla oli tämä peli ja minulla oli tapana katsella, kun hän pelaa. Itse en uskaltanut kokeilla, koska en osannut ollenkaan pelata.
Kun olin muutama vuosi sitten masentunut enkä jaksanut tehdä mitään, keksin, että voisin pelata tätä peliä. Näin sain ajatukset hetkeksi pois ikävistä asioista. Katselin YouTubesta myös videoita siitä, kun muut pelaavat tätä peliä. Tässä maailmassa tuntui, että ei ollut merkitystä, onko masentunut, ahdistunut vai jotain muuta. Hauskat grafiikat ja musiikit veivät mukanaan. Pelasin tuolloin läpi koko pelin ja vielä sen kakkososankin.
Nyt olen taas päässyt pelaamisen makuun ja se piristää! Gameslol-sivustolla voi pelata tätä ja muita retropelejä.
Kommentit
Lähetä kommentti