JOKU00-VAAN0
Soitin tänään Kelaan ja jouduin näin kohtaamaan erään peloistani: puhelimessa puhumisen tuntemattomalle ihmiselle. En usko, että kukaan erityisesti rakastaa virastossa asiointia, ja kaikenlainen soitteleminen asioiden järjestelyn nimissä lienee yleinen epämukavuuden aiheuttaja.
Pelkään siis sekä soittamista tuntemattomille että virastoja, joten kun joudun soittamaan virastoon, pelko on kaksinkertainen. (Toisaalta tykkään muistuttaa itseäni aina siitä, miten paljon pelkään soittaa markkinointitarkoituksissa, että saisin tähän vähän suhteellisuustajua.)
Mikä soittamisessa pelottaa? Minusta se on epämukavan anonyymiä. Tuntuu, että puhelimessa asiakaspalvelija on helpommin epäkohtelias kuin kasvotusten. Lisäksi minua ahdistaa, kun en näe ihmisen kasvoja ja ilmeitä enkä siis tiedä, millä tuulella hän on tai pysty ennakoimaan, mitä hän sanoo seuraavaksi ja millä äänensävyllä. Samasta syystä kammoan hiukan sähköposteja. Tuntuu, että kirjeessä voi tulla ihan mitä vaan ja sitä voi tulla kerralla paljon.
Virastoissa minua ahdistaa niiden epäinhimillisyys. Olen seurannut Arman Alizadin uutta Arman Pohjantähden alla -sarjaa, ja siellä tämä sama teema on noussut esille yhä uudestaan: päättäjille ja virkahenkilöille ihmiset ovat tilastoja, prosenttilukuja, numeroita paperilla. He ovat enemmän huolissaan taloudesta ja maineesta kuin lähimmäisenrakkaudesta ja heikompien auttamisesta. Heidän ykköshuolensa on aina kaiken hinta. Mitä tämä tulee maksamaan? Kuinka paljon pakolaiset maalle maksavat? Kuinka paljon heidän auttamisensa maksaa? Onko meillä varaa auttaa heitä?
Varaa? Varaa auttaa? Minulle tuo lause on täysin absurdi. Se on niin kuin sanoisi, että minulla ei ole varaa rakastaa, koska on liikaa kiireitä. Tai vielä kärjistetymmin: nyt ei ole aikaa tai varaa elää. Raha on ihmisen keksimä väline elämän helpottamiseksi, ei sen riistämiseksi. Rahan tulisi palvella ihmistä, ei päinvastoin. Milloin ja miten olemme unohtaneet tämän?
On pysäyttävää huomata yhä uudestaan, että köyhät, sairaat, paljon kestäneet ja menettäneet ihmiset ovat niitä kilteimpiä ja ymmärtäväisimpiä ihmisiä koko maassa. En sano, että he ovat kaikki korkeasti koulutettuja, pragmaattisia ja stressinsietokykyisiä johtajia, ja että meidän pitäisi heti laittaa heidät vallan kahvoihin. Sanon, että jälkimmäiset ominaisuudet ovat hyviä työkaluja, mutta kiltteys, empatia, ihmisen kohtaaminen – nämä ovat maailman tärkeimpiä asioita. Niiden pitäisi hallita maailmaa.
Olen soimannut itseäni yhä uudestaan virastopelostani. En saisi pelätä, vieroksua, hävetä. Miksi en? Eikö virastojen epäinhimillisyyden vieroksuminen ole ihan luonnollista? Ei kukaan tykkää siitä, kun häntä kohdellaan kymmenen numeron sarjana. ”Kerroppas sun sotu, niin mä etsin sut täältä. No niin, nyt löytyi.”
Mitä oikein etsit? Tässähän minä olen.
Pelkään siis sekä soittamista tuntemattomille että virastoja, joten kun joudun soittamaan virastoon, pelko on kaksinkertainen. (Toisaalta tykkään muistuttaa itseäni aina siitä, miten paljon pelkään soittaa markkinointitarkoituksissa, että saisin tähän vähän suhteellisuustajua.)
Mikä soittamisessa pelottaa? Minusta se on epämukavan anonyymiä. Tuntuu, että puhelimessa asiakaspalvelija on helpommin epäkohtelias kuin kasvotusten. Lisäksi minua ahdistaa, kun en näe ihmisen kasvoja ja ilmeitä enkä siis tiedä, millä tuulella hän on tai pysty ennakoimaan, mitä hän sanoo seuraavaksi ja millä äänensävyllä. Samasta syystä kammoan hiukan sähköposteja. Tuntuu, että kirjeessä voi tulla ihan mitä vaan ja sitä voi tulla kerralla paljon.
Virastoissa minua ahdistaa niiden epäinhimillisyys. Olen seurannut Arman Alizadin uutta Arman Pohjantähden alla -sarjaa, ja siellä tämä sama teema on noussut esille yhä uudestaan: päättäjille ja virkahenkilöille ihmiset ovat tilastoja, prosenttilukuja, numeroita paperilla. He ovat enemmän huolissaan taloudesta ja maineesta kuin lähimmäisenrakkaudesta ja heikompien auttamisesta. Heidän ykköshuolensa on aina kaiken hinta. Mitä tämä tulee maksamaan? Kuinka paljon pakolaiset maalle maksavat? Kuinka paljon heidän auttamisensa maksaa? Onko meillä varaa auttaa heitä?
Varaa? Varaa auttaa? Minulle tuo lause on täysin absurdi. Se on niin kuin sanoisi, että minulla ei ole varaa rakastaa, koska on liikaa kiireitä. Tai vielä kärjistetymmin: nyt ei ole aikaa tai varaa elää. Raha on ihmisen keksimä väline elämän helpottamiseksi, ei sen riistämiseksi. Rahan tulisi palvella ihmistä, ei päinvastoin. Milloin ja miten olemme unohtaneet tämän?
On pysäyttävää huomata yhä uudestaan, että köyhät, sairaat, paljon kestäneet ja menettäneet ihmiset ovat niitä kilteimpiä ja ymmärtäväisimpiä ihmisiä koko maassa. En sano, että he ovat kaikki korkeasti koulutettuja, pragmaattisia ja stressinsietokykyisiä johtajia, ja että meidän pitäisi heti laittaa heidät vallan kahvoihin. Sanon, että jälkimmäiset ominaisuudet ovat hyviä työkaluja, mutta kiltteys, empatia, ihmisen kohtaaminen – nämä ovat maailman tärkeimpiä asioita. Niiden pitäisi hallita maailmaa.
Olen soimannut itseäni yhä uudestaan virastopelostani. En saisi pelätä, vieroksua, hävetä. Miksi en? Eikö virastojen epäinhimillisyyden vieroksuminen ole ihan luonnollista? Ei kukaan tykkää siitä, kun häntä kohdellaan kymmenen numeron sarjana. ”Kerroppas sun sotu, niin mä etsin sut täältä. No niin, nyt löytyi.”
Mitä oikein etsit? Tässähän minä olen.
Kommentit
Lähetä kommentti