Projektityöstä prosessityöhön

Mitä jos projektiluontoinen, tavoitteeseen tai lopputulokseen tähtäävä työ ei olisikaan feminiiniselle ominaista? 

Kuulin eilen pysäyttävän ajatuksen. Naisasianliike 60- ja 70-luvuilla, jonka tavoitteena oli naisten vapauttaminen, onkin tehnyt meille tavallaan hallaa. Julistaessaan "mekin osaamme ja haluamme tehdä miesten töitä" naisasianliike ylläpiti vallitsevaa käsitystä siitä, että vain miesten keksimät työtavat olivat arvokkaita. Niinpä naisten piti alkaa mukautua niihin. 

Vaan mitäpä jos kyseenalaistaisimme, että vain patriarkaaliset työtavat ovat arvokkaita ja hakisimme arvoa myös feminiinisille tavoille työskennellä? Miksi kotiäitejä ei vieläkään arvosteta yhtä paljon kuin uranaisia? Miksi naisten luontaisia ominaisuuksia ei vieläkään arvosteta yhtä paljon kuin miesten? Miksi naisten pitää menestyäkseen edelleen monesti mukautua miesten tapaan tehdä ja heitä arvotetaan miesten keksimillä mittareilla, tulosten ja tavoitteiden avulla? 

Minulla on jo pitkään roikkunut seinällä "keskeneräiset projektit" -lista, joka kiusaa minua ja pilkkaa läsnäolollaan. Milloin teet meidät valmiiksi? Oletpas hidas ja huono, kun et saa mitään aikaiseksi.

Selailin jälleen kerran, kuten olen monesti aiemminkin selaillut, Alisa Vittin kirjaa The Woman Code. Kiinnitin huomiota siihen, miten kirjassa kuvattiin feminiinistä vs. maskuliinista tapaa aloittaa päivä, tehdä päivän askareet ja päättää päivä. Maskuliininen tapa on tavoitesuuntautunut, feminiininen prosessisuuntautunut. 

Katsoin keskeneräisten projektieni listaa ja minulle valkeni. Enhän tietenkään ollut tehnyt projekteja valmiiksi. Se ei ole minulle ominaista tai luonnollista. Projektit ovat maskuliinista energiaa. Kuulostaapa jotenkin tönköltä, mutta miten sen sanoisi paremmin? Samalla minulle valkeni, että on ylipäätään mielivaltaista, että milloin joku asia on valmis. Leonardo Da Vincin sanoin, "An artwork is never finished, only abandoned."

 

Ajatellaanpa nyt esimerkiksi tätä blogia. En kirjoita tekstejä niin, että nyt minun pitää kirjoittaa tästä aiheesta tällainen ja tällainen teksti, jossa on tällaiset ja tällaiset kuvat, ja sitten yritän päästä tavoitteeseen. Jos olenkin joskus sellaista tehnyt, lopputulokset ovat olleet keskinkertaisia ja matka niihin kärsimystä. Sen sijaan inspiroidun jostain ajatuksesta ja se on niin innostava, että minun pitää kirjoittaa se ylös. Se poikii sitten lisää ja lisää ajatuksia niin pitkään, kunnes teksti on valmis. Kuvia sitten lisätään, jos siltä tuntuu. Näin tekeminen on hauskaa ja lopputulosta syntyy paradoksaalisesti ilman, että lopputulokseen pyritään.

Tämä postaus on feminiinis-/maskuliinisjaottelussaan ehkä hieman yksinkertaistava, koska kaikissa meissä ihmisissä on molempia energioita ja työtavat ovat sen mukaisesti erilaisia eri päivinä ja eri ihmisillä. Mutta tämä nyt kertoo vain minun kokemuksestani tällä hetkellä.

Olen niin syvällä projektiluontoisen työn maailmankatsomuksessa, että täältä käsin on vaikea hahmottaa, millaista se prosessisuuntautunut työ edes olisi tai miten se toimisi. Sen verran minäkin kuitenkin tajuan, että osasin heti luokitella terapiatyöskentelyn tällaiseksi feminiiniseksi prosessityötavaksi. Siinä kun ei ole varsinaisesti mitään ulkoisia tavoitteita. Läsnäolo ja keskustelu on tavoite itsessään.

Tämä ajatus onkin prosessityön ydin. Tavoite ei tule työn jälkeen vaan työ itsessään on tavoite.

---

Katso myös:

Haluan olla nainen