Uusi aikakausi (kevät)
Uuden blogivaiheen nimi on "uusi aikakausi (kevät)". Tästä alkaa uusi aika. Tähän päättyy Uuden-Seelannin reissun jälkeinen ensimmäinen sopeutumisvaihe. Olen ihmetellyt jo tarpeeksi, mikä tämä Suomi oikein olikaan. Alkuihmettelyt on ihmetelty ja edessä on sopeutumisen seuraava vaihe: kevät.
Edessä on ensimmäiset haparoivat askeleet kohti uutta elämää. Uutta todellisuutta. Kannan mukanani vielä paljon vanhaa taakkaa, mutta jo alkaa tuntua kevyemmältä. Annoin itselleni luvan kukoistaa. En vielä kukoista, mutta sinne päin.
Olen huolehtinut herkkyydestäni vieläkin enemmän. Kun pidän itseni pari päivää ihan turvassa, taistele tai pakene -reaktiokin - joka on normaalisti mulla päällä 24/7 - laantuu. En vain vielä kehtaa laittaa itseäni täysin turvaan. Ääni päässä sanoo, että se on noloa. Niin ei saa tehdä. Pitää kohdata rohkeasti kaikki maailman haasteet, ihmiset ja tilanteet. Ei saa piiloutua ja suojautua. Se on ihan lapsellista. Musta ei tule mitään, jos mä vaan kyhjötän piilossa.
En minä aiokaan kyhjöttää piilossa. (Olipa rumasti sanottu sitä paitsi.) Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että menisin ja tekisin. Päinvastoin, minähän haluan mennä ja tehdä. Ostaa serpentiiniä ja ilmapalloja, pakata repun, mennä vappupiknikille aurinkoiselle nurmikolle, ehkä heitellä frisbeetä.
Itseasiassa se menee juuri paradoksaalisesti päinvastoin. Jos en suojaudu vaan pakotan itseni kohtaamaan asioita rohkeasti, olen jatkuvasti niin stressaantunut, että istun vain sisällä peiton alla. Jos taas pidän itseni turvassa kaikelta, mikä tuntuu pahalta, sitten minä oikeasti rauhoitun ja rentoudun. Sitten minä ihan oikeasti haluan mennä olemaan ja tekemään. Ei siksi, että täytyy, vaan siksi, että se on kivaa.
Pääsen paljon paljon pidemmälle kun suojelen itseäni.
(Teksti jatkuu kuvan alla.)
Ainakin teoriassa. En ole vielä todennut sitä käytännössä, koska olen ollut taistele tai pakene -moodissa koko ikäni. Mutta kyllä se on niin. Pakko. En edes halua miettiä, mitä teen, jos se ei ole niin. Kyllä se on.
Tällä hetkellä sahaan eestaas. Olen turvassa hetken aikaa mutta sitten päässä syyllistävä ääni jo toruu ja käskee tekemään jotain "oikeasti". Ottamaan jotain, mitä se kutsuu vastuuksi. Se ajattelee vastuun olevan sitä, että vähät välittää omista voimavaroistaan. Se kutsuu vastuuksi sellaista elämää, joka on onnetonta ja ankeaa. Jossa mennään töihin pankkiin, koska se on "vakavaa" ja sieltä saa paljon rahaa. Jossa laitetaan joka päivä ruokaa, vaikka väsyttäisi. Koti pitää sisustaa myös vakavasti eli pääasiassa beigellä värillä ja skandinaavisen hillitysti.
No minua ei tällainen elämä kiinnosta. En halua olla onneton. En nyt tarkoita, että beiget verhot (jotka roikkuvat täälläkin tätä kirjoittaessani) ja työ pankissa tuottaisivat automaattisesti onnettomuutta ja itsemurhia. Ihmiset ovat erilaisia. Jos sinä rakastat rahaa, pankkeja ja beigeä väriä, sinun pitää valita ne asiat itsellesi. Minun mielestäni. Saat toki päättää itse.
Mutta minä pidän erilaisista asioista ja haluan erilaisia asioita. Mielestäni se on vastuun ottamista, että minulla on tämä yksi elämä täällä ja minä haluan olla onnellinen, luoda iloa ympärilleni, ja hyvinvointia. Teen siis niin, että minulla on hyvä olla. Hankin sellaiset verhot, mitä tykkään katsella ja ihastella. Omannäköiset.
Ei ole mitenkään uusi ajatus, että ihmisellä pitäisi olla oikeus tehdä itselleen kivoja asioita ja olla onnellinen. Silti se on niin vaikeaa, kun on menneisyys.
Edessä on ensimmäiset haparoivat askeleet kohti uutta elämää. Uutta todellisuutta. Kannan mukanani vielä paljon vanhaa taakkaa, mutta jo alkaa tuntua kevyemmältä. Annoin itselleni luvan kukoistaa. En vielä kukoista, mutta sinne päin.
Olen huolehtinut herkkyydestäni vieläkin enemmän. Kun pidän itseni pari päivää ihan turvassa, taistele tai pakene -reaktiokin - joka on normaalisti mulla päällä 24/7 - laantuu. En vain vielä kehtaa laittaa itseäni täysin turvaan. Ääni päässä sanoo, että se on noloa. Niin ei saa tehdä. Pitää kohdata rohkeasti kaikki maailman haasteet, ihmiset ja tilanteet. Ei saa piiloutua ja suojautua. Se on ihan lapsellista. Musta ei tule mitään, jos mä vaan kyhjötän piilossa.
En minä aiokaan kyhjöttää piilossa. (Olipa rumasti sanottu sitä paitsi.) Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että menisin ja tekisin. Päinvastoin, minähän haluan mennä ja tehdä. Ostaa serpentiiniä ja ilmapalloja, pakata repun, mennä vappupiknikille aurinkoiselle nurmikolle, ehkä heitellä frisbeetä.
Itseasiassa se menee juuri paradoksaalisesti päinvastoin. Jos en suojaudu vaan pakotan itseni kohtaamaan asioita rohkeasti, olen jatkuvasti niin stressaantunut, että istun vain sisällä peiton alla. Jos taas pidän itseni turvassa kaikelta, mikä tuntuu pahalta, sitten minä oikeasti rauhoitun ja rentoudun. Sitten minä ihan oikeasti haluan mennä olemaan ja tekemään. Ei siksi, että täytyy, vaan siksi, että se on kivaa.
Pääsen paljon paljon pidemmälle kun suojelen itseäni.
(Teksti jatkuu kuvan alla.)
 |
| Photo by Mink Mingle on Unsplash |
Ainakin teoriassa. En ole vielä todennut sitä käytännössä, koska olen ollut taistele tai pakene -moodissa koko ikäni. Mutta kyllä se on niin. Pakko. En edes halua miettiä, mitä teen, jos se ei ole niin. Kyllä se on.
Tällä hetkellä sahaan eestaas. Olen turvassa hetken aikaa mutta sitten päässä syyllistävä ääni jo toruu ja käskee tekemään jotain "oikeasti". Ottamaan jotain, mitä se kutsuu vastuuksi. Se ajattelee vastuun olevan sitä, että vähät välittää omista voimavaroistaan. Se kutsuu vastuuksi sellaista elämää, joka on onnetonta ja ankeaa. Jossa mennään töihin pankkiin, koska se on "vakavaa" ja sieltä saa paljon rahaa. Jossa laitetaan joka päivä ruokaa, vaikka väsyttäisi. Koti pitää sisustaa myös vakavasti eli pääasiassa beigellä värillä ja skandinaavisen hillitysti.
No minua ei tällainen elämä kiinnosta. En halua olla onneton. En nyt tarkoita, että beiget verhot (jotka roikkuvat täälläkin tätä kirjoittaessani) ja työ pankissa tuottaisivat automaattisesti onnettomuutta ja itsemurhia. Ihmiset ovat erilaisia. Jos sinä rakastat rahaa, pankkeja ja beigeä väriä, sinun pitää valita ne asiat itsellesi. Minun mielestäni. Saat toki päättää itse.
Mutta minä pidän erilaisista asioista ja haluan erilaisia asioita. Mielestäni se on vastuun ottamista, että minulla on tämä yksi elämä täällä ja minä haluan olla onnellinen, luoda iloa ympärilleni, ja hyvinvointia. Teen siis niin, että minulla on hyvä olla. Hankin sellaiset verhot, mitä tykkään katsella ja ihastella. Omannäköiset.
Ei ole mitenkään uusi ajatus, että ihmisellä pitäisi olla oikeus tehdä itselleen kivoja asioita ja olla onnellinen. Silti se on niin vaikeaa, kun on menneisyys.
Kommentit
Lähetä kommentti